Ystävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet kotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut salata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa ihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja arveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta ylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven varjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet paholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada ilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin, arvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti ja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat sanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan katkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja muista senkaltaisista.

Sen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja ystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus oli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui keskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen uusia sieluja oikeaan kotiin.

Mutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi… luultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle… siellä peljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä epäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa — Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän nöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis piioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen sydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän samanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja säkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi alas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.

Kaksi vanhusta.

1.

Se tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita päiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten, hymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa. Huvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia pitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä ja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin laskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa, punertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni hauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.

Kun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen viheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä, vanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet olivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli merkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen yläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.

Purjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän aikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat keltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja kankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että hän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi tulisinko maalle.

Josko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää kulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole pitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet vanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia keittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon, ja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita, silloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli aina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin hänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli nimittäin purjehtinut ennen maailmassa.

Tuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän luhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse, joka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä. Saatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa puuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä polveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.