Eläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä, harjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet alas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata matkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti nummelle, alkoi jo hämärtää.

"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!" kaikui halki metsän pitkin venytetyin sävelin.

"Tui kotiin, tui kotiin!"

Sitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään vastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita kävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten hän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä pilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas kohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin veripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi, vuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja purppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät sadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä häikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi koko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan mieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut polkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta merkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä mustanpunervaa vettä.

Kun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen notkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän taas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:

"Tui kotiin — tui tuii!" Mutta ei yhtään mylvivää vastausta kuulunut.

Silloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi hän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä lisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi. Fiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten keskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä ei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia nelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat ihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät puolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan, ja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki ja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle, jossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli voisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli takametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty rautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se oli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän. Mutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän täältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan miilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä kuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman ovea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli sentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.

Pilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu nousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti katon läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi. Oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei tuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen narinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä, ne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin pyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen siiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.

Fiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut mielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin muisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita, ja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin hän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei hänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla. Ajatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi miettimään katkismusta. "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun edessäni" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. "Ei sinun pidä turhaan lausuman Herras, sinun Jumalas nimeä." Niin, ei hän juuri niin rivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan. "Ei sinun pidä huorin tekemän" — "Ei sinun pidä tappaman." Voi, voi, voi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista, ajatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän painoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon luona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen — hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona — kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten kartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen hakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli — kuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas painaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen poissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat taivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis kuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen järven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.

Hui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä, huutaa, huutaa… kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan Jumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa… se itkee, itkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus, paholainen toisessa muodossa… Mutta päivä valkenee… hänen täytyy nyt uskaltaa lähteä pois… Herra Jumala, hänen täytyy lähteä… ryömii ulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella… ja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden pinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain, läiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen melu… pian saavuttaa hirviö hänet… mutta hän juoksee… niin, hän juoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot leukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa niistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden… mutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen kävelevän puiden välissä… siis on hän kokonaan mennyttä… tuolla tulee itse metsäihminen häntä vastaan… Fiina huutaa kuin riivattu, kompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja tukiten käsillään korviaan.