Mutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka ilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen tarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään painettua sanaa.
Erämaan kummitus
Torpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan vierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää. Kun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään vanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman ihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen maailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan, istuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa synkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä pahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen Fiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen ja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan taakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut puolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut pistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän sitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat vanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan puolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa räjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.
Mutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka uhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun hän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä erämaan koston uhkaukselle.
Kun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni palvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret rengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea katsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän mielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain kanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän itsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.
"Mitä sinä siellä teet?" kysyi isäntä.
"Palvelen", sanoi Fiina.
Mutta ennen kun syksy tuli, oli paljon ehtinyt muuttua toiseksi…
Fiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi ja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli kiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja pellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan parhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse saapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja roukkioihin.
Eräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen päivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi ja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet kulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne taas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut lehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä olivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan äänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä hakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt. Mutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta kuitenkin kävi hänelle juuri niin.