"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat heitä."
"Niinhän se on, että ihminen päättää, mutta Jumala säätää."
Sitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti
Itäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä
tarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.
Myrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.
Vähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin kävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla nähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa ämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi esiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja teki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.
Illalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja vaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.
"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen poikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista," arveli vanhus.
"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole miehenpuoleisia perillisiä."
"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat kutomaan naisten kankaita."
"Kyllä kai se niin on."
"Ja niin alkavat kai päivät mennä."