Eräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi ja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta näkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä, sen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo edes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että suurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin monta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee harmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No, nyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja josta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta harmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon ja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten lentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää höyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.
Mutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä katajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien peitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja mustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa. Hän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa, joka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka loistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa valkovihreät lepäävät yhdessä koossa.
Hui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja mustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään, aivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää alas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan kanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla, likaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle pesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa. Harmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei se voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se pitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu ja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä päästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös ilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti. Seuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena kuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja syöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen, joka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä niin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä, sillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan armahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä ruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on hän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan hauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin siiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.
Kauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua, aivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa, nyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta ja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria pitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla ja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon kahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen alas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua ihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään liikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari ruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja lähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen. Mutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän syrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii kuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen ja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas sukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat ja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä heidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.
Kun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia ja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät esiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja etsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan alkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia molempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa. Mustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät ole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset ja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat unohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin monesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna untuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä istumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on ja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne ahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.
Ulkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina auringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe maalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee haahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka halu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle herää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä, jotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen, juoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii itselleen toisen lepopaikan.
Eräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö suuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua tupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän nähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin lähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu ja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja räpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi auttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että kaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut veden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee juosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia, niin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se syrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja melua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja tyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö maalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen ja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä ja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta toinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa juosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se tuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.
"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka on hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan seisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai haaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja seuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut häneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas pienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen hirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa päänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.
Universaalilapioäes.
Pakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän perintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka vanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia arvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä mukavasti sopi siirtää isältä pojalle. "Siten selkii vähemmällä vaivalla ja sekaannuksella", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin kelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä asetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu huomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii miten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan ollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun, kun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin Vigilius sopisi lautamieheksi. "Eihän kukaan ole syntynyt yhteen virkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!"