"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."
"No, nyt katselemme nukenvaunua."
Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.
Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.
Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.
Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.
Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun käteeni ja annoit minulle uuden onnen.
Toukokuun 27 päivä.
Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.
Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.