Tämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin, näen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä valovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko, jonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa. Minä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä marmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren haudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin oviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren naisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia kukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden haltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja haudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä sitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani ja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän aikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen herttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä tunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä, koristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa, joita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen silmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen ja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat otsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas heidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun sävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän surun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka Canovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa ihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.
Mutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät, vanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia ja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina, kuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja tunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.
Ulkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten miljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien kohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja huippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain suruiseen sumunsekaiseen ilmaan.