Vesi ulottui kaulaan asti, hän seisahtui.
"Mene vaan, Stefanus, miksi pysähdyt!"
Silloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli kasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti voimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä, syöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta ja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin häntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi märkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus vihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän edes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä ja huusi hänelle jotakin "miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta naisien yli," ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä olivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin sopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä takista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui hän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen häntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten näkyvistä.
Kadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja vanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien porvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat, jota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät pilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti siltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian tarvittaisiin "nahkurikaarttia." Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija näkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.
Sanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin raastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että kaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän vastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli kauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään liikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa oli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan "ekenoomiväreistä" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja kiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja tuotteilleen maaseudulla.
Eräs jumalanpalvelus.
Sunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen yli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset kulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut jyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen ääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja antaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä kuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on kaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset, jotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät kulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan kellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta herättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä, kevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat usvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua alas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet silloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat ihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa suunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia kohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että ihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä, heidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien sisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.
Olen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun vaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja pimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu, muutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet takanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen melun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.
Tuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta, lohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.
Kun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni sinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin, olen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin ulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät, jotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä jaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden takaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä kaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin liekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä ja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa lattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat edestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka kaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla, heiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen kanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä, he heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen, suutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina, joka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta, joka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain epävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot soivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä kööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä ääniaalloillaan.