Eräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti illallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat tunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi parempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e. Nyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan lepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli ajatellut istuissaan työhuoneessaan.
"Ich werde bald todt sein", sanoi hän, sillä juhlallisissa tilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — "gewesen" lisäsi hän, äkkiä muistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen — jonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle hyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä suoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella. Mutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi näyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä liikuttanut, ei ensinkään.
No, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva, jossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin astui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.
No, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja lähti kadun yli rantaan..
Stefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman nopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää kätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli hänen tutun äänensä:
"Mene sinä vaan, mene sinä vaan, Stefanus!"
Stefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan, oliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta ei:
"Mene sinä vaan, niin pääsen sinusta kerran!"
Stefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli totuus mielessä.
"Mene vaan, mene vaan, Stefanus!"