Kertomuksia elävistä ja kuolleista - Jonatan Reuter

Asia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli tuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen turhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä silkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä, joita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat. Tämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli rautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin heidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne kotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään pesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi pantaman levykatto, jonka voisi maalata "ekonomivärillä," ja että tuon ijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella "rakennusvärillä," josta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.

Tästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen lajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja savivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä hän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton ja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat nyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se ei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin paljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia saviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan toimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että Sefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja kaularuusujensa kanssa.

Mutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei ollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran kaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli niin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän itse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — "näin tyhjä" ja hän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä suinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen sellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni savenvalimoonsa.

Nyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen jonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti kiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset olivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi niiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon että koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen pöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän haukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa tähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle asettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä halu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua uudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.

Oli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan henkeä.

Tämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä ja hän sanoi, että "hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia, hänellä oli myöskin oikeuksia". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen "sisäänpanonsa" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia — sitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin rouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa "kaikki ne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet" esitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi, ettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut mahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty savenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää toisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa, joka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.

Mutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui saduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä huonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että hänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat epäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha, halennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.

Että Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä ihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa häntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän oppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan ja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus saksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa tehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän tekee.

Vaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien saastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi soimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan, joka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis "oli paljon hänen yläpuolellaan sivistykseen nähden," kun taas toiselta puolen hän läheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat kylliksi hävyttömiä puhuakseen "ruukusta".

Mutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli Stefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja ettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut mieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla ruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja nauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen luonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin kuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista työhuoneessaan.