Näitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan jupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä kohti ja jatkoi:
"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden, rakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa aatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että se ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee, kerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee saavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii siitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä kansa kiittää sinua!"
Samassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan lauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon mielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset vähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut. Viimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.
Mutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja ajatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.
Savenvalaja Willberg'iläiset.
Kaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli perin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää sanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden häiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei varkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä. Markkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin ommeltiin laatta, jossa oli sana "Kaupunginvartia" ja jos pelättiin jotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä, komennettiin esille niin kutsuttu "nahkurikaarti," joka oli muodostettu tusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään nahkoja.
Rautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja vanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita elähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä porvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista. Ei ensinkään sanomalehteä, ainoastaan "kaupunginpalvelia!" Kaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui siellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja omituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: "Kuulutus! Tänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella huutokaupalla… Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta runollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan käytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he kuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei huomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön saa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden määrättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on lyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'…"
Ei, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa huutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita "tarkastuskelloja".
Rautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja tuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit tulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean keltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin kotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän, varsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa ja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli keitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei, ei sitä ennen ollut puhettakaan "rakennusvärien", "ekonomiavärien" ja "värimultien" ostamisesta.
Sekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg tuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan toiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan mukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen olivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut noita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja hyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli sentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.