"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä olen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta ketään. Sokaistut kanssaihmiset…"
"Hän tuhlaa rahoja, meidän kärsiessämme nälkää," huusivat muutamat.
"Hän on ylpeä, me emme muuta ymmärrä", sanoivat virkamiehet.
"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon varustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.
"Ei, lakkokassoihin!
"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen, huudahtivat toimettomat naiset.
"Soaistut kanssaihmiset", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi, "antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei ole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen, enkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona maalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä mies", — hän osoitti taloon päin — "rakentaa hautarakennuksensa, mutta minä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte."
"Niin, me tiedämme sen, me uskomme sen."
Silloin nosti mies kätensä kansanjoukon yli ja huusi niin kovin kuin voi:
"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti lastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista, kuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne enemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja iloisemmiksi kuin ennen!"