Hellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja poistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme, jossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine kutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.
Mutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti iskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle hurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli hän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja lohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut oli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti tulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja jonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli rakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.
Kalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti haudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän eräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen suunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa maailmassa.
Hän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle, hautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville sukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan pyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi siten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin hänen elämänsä suurta unelmaa.
Kokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän hautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta samalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan ja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin kohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan kehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös äärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon, ylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun ovesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten vaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja maalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty vainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan. Rakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi koko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen hyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.
Maalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa neuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies tyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he tekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena ihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.
Mutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä rakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön haudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista, vaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri nurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän tahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja kurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle suuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.
Ja niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä monenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan yhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja työmiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden, sotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi turvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia naisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella. Joukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa, ammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa näytti se melkein uhkaavalta.
Kun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä kansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja oli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen, tuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle hyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei vielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli lempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille ihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli tullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain kaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa ja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.
Vanhus kääntyi kansan puoleen ja sanoi vapisevalla äänellään: