Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää »suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he ovat todistaneet olevansa elukoita… ja toden sanoakseni he puhuvat hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»
Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään »arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.
Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea- ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä, että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin, että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy, kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla »kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.
Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen. Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi. Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla (luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.
Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista. Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:
Alkibiades: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat, vaikk’ olet itse ihminen?
Timon: Ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa. Sa kunpa oisit koira, että voisin sua hiukan rakastaa.»
Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.
Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia, ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten, ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta… ja niin teen edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän animal rationale (»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain rationis capax (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»
Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen, kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi: Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»