Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun olin nardac ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä, sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari (toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus. Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa burglum. Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua. Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä. Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät erinomaista glimigrim-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä lajia nimellä flunec, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana), joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos. Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta, joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.

Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana, että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.

KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin, kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua, jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin, mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa, niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hän oli saatettu, vankeuden vaivat ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä, että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus voi mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä suurimmassa määrässä rikosta raskautti. Toden tunnustaakseni en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä herttaisesti häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä varten järjestetystä rahastosta. Sitäpaitsi hän saa snilpallin eli »lainkuuliaisen» arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka, mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan.