Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia, joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin häntä ärsyttänyt.
Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen. Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.
Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan, kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni, ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta, oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti. Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani. Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa, kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.
Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon, josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista syntymämaatani.
En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani, vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni. Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin joutsen.
Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa, suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi; mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna. Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen nainen.
Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta, niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä, mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia, käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja, joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää kohdata tuota nuorta naista.
Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika, tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri jet d’eau olisi kyennyt kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen englanninpeninkulman etäisyydessä.
Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen, kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt, miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä. Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen, niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan. Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.
Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen, mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan; neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin, ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut pelastamaan.