Vahvistaakseni äsken lausumaani ja samalla osoittaakseni rajoitetun kasvatuksen surkeita seurauksia mainitsen tässä yhteydessä seikan, jota tuskin uskottaneen todenperäiseksi. Toivoen entistä enemmän pääseväni Hänen Majesteettinsa suosioon kerroin hänelle kolme-neljäsataa vuotta sitten tehdystä keksinnöstä, tavasta valmistaa eräänlaista jauhetta, joka oli laadultaan sellaista, että jos pieninkin kipinä sattui siihen, olipa sitä vaikka kokonainen vuori, niin se syttyi silmänräpäyksessä ja räjähti ilmaan jylisten ja järkyttäen pahemmin kuin ukkonen. Minä sanoin, että jos onttoon vaski- tai rautaputkeen ajettiin sen kokoa vastaava määrä tätä jauhetta, niin se lennätti rauta- tai lyijypallon sellaisella voimalla ja nopeudella, ettei mikään kyennyt kestämään sen iskua; että suurimmat siten lennätetyistä kuulista voivat tuhota kerrallaan kokonaisia sotajoukon rivejä, vieläpä murtaa kaikkein vahvimpia muureja, upottaa laivoja tuhansine miehineen meren pohjaan ja ketjuilla toisiinsa liitettyinä katkoa mastoja ja köysistöjä, leikata poikki satoja ihmisiä ja hävittää kaikki, mitä niiden tielle sattui; että me usein täytimme tällä jauheella suuria onttoja palloja, joita sitten konelaitteiden avulla heitimme piirittämäämme kaupunkiin, missä ne repivät katukivityksen, särkivät rakennuksia, räjähtivät ja sinkosivat sirujansa joka taholle, murskaten kaikkien lähelle osuvien aivot. Sanoin tuntevani sangen hyvin tämän jauheen ainesosat, jotka olivat huokeita ja yleisesti esiintyviä, sanoin osaavani ne sekoittaa ja opastaa Hänen Majestettinsa työmiehiä valmistamaan sellaisia umpiputkia, jotka olisivat suhteellisesti kaikkien muiden hänen valtakunnassaan tavattavien olioiden kokoisia. Suurimman tarvitsi olla vain sadan jalan pituinen, ja kaksi- tai kolmekymmentä sellaista putkea, asianmukaisesti ruudilla ja kuulilla ladattuina, murskaisivat muutamassa tunnissa hänen alueillaan sijaitsevan lujimmin varustetun kaupungin muurit tai hävittäisi koko pääkaupungin, jos se yrittäisi vastustella hänen ehdottomia käskyjänsä. Minä tein tämän alamaisen ehdotuksen Hänen Majesteetilleen tahtoen siten vähäiseltä osaltani korvata hänen kuninkaallisen suosionsa ja suojeluksensa lukuisia ilmauksia.
Noiden hirmuisten koneitten kuvaus ja esittämäni ehdotus saivat Kuninkaan kauhun valtaan. Hän ihmetteli, kuinka minunlaiseni voimaton ja pieni maan matonen (nämä olivat hänen omat sanansa) voi hautoa mielessään niin epäinhimillisiä ajatuksia, vieläpä niin tutunomaisella tavalla, etten näyttänyt vähääkään välittävän niistä verenvuodatuksen ja hävityksen näyistä, joita olin kertonut noiden tuhoamisvälineiden saavan aikaan. Hän sanoi, että niiden täytyi olla jonkin pahan hengen, ihmissuvun vihollisen keksimiä. Hän puolestaan vakuutti, että vaikka kaikki taiteen ja luonnon alueilla suoritetut keksinnöt ja löydöt tuottivat hänelle erinomaista iloa, hän sittenkin mieluummin menetti puolet valtakuntaansa kuin perehtyi sellaiseen salaisuuteen, ja vannotti minua pitämään sen omana tietonani, jos henkeni oli minulle rakas.
Kuinka merkillisesti tässä vaikuttivatkaan ahdasmieliset periaatteet ja lyhytnäköisyys! Kuinka voikaan ruhtinas, jossa havaittiin kaikki syvää kunnioitusta, kiintymystä ja arvonantoa herättävät ominaisuudet, hyvät luontaiset taipumukset, suuri älykkyys ja syvä oppineisuus, ruhtinas, jolla oli ihailtavat hallitsijalahjat ja jota alamaiset melkein jumaloivat, kuinka voikaan hän jonkin joutavan arkailun vuoksi, jollaisesta meillä eurooppalaisilla ei ole käsitystäkään, hylätä tarjoutuvan tilaisuuden, joka olisi hänestä tehnyt alamaistensa hengen, vapauden ja omaisuuden ehdottoman valtiaan? Tätä kysyessäni en suinkaan tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa oivallisen hallitsijan monia hyveitä, vaikka pelkään, että englantilainen lukijani tämän seikan vuoksi saa hänestä huonommat käsitykset. Otaksun puolestani puutoksen aiheutuneen Brobdingnagin kansassa vallitsevasta tietämättömyydestä: he näet eivät ole vielä kehittäneet politiikkaa tieteeksi, kuten terävä-älyisemmät eurooppalaiset ovat tehneet. Muistan varsin hyvin, että kun erään kerran Kuninkaan kanssa keskustellessani tulin maininneeksi, että meillä oli kirjoitettu monia tuhansia teoksia hallitsemisen taidosta, herätin hänessä (aivan vastoin tarkoitustani) hyvin huonot käsitykset meikäläisistä ymmärryksenlahjoista. Hän selitti inhoavansa ja halveksivansa kaikkea salakähmäisyyttä, oveluutta ja juonittelua, esiintyipä sellaista ruhtinaassa tai ministerissä. Hän ei voinut käsittää, mitä tarkoitin puhuessani valtiosalaisuuksista, ellei ollut kysymyksessä mikään kilpaileva kansakunta. Hän määritteli hallitustaidon erittäin ahtaisiin rajoihin sanoen sen olevan siinä, että noudatetaan tervettä järkeä ja kohtuullisuutta, oikeutta ja lempeyttä, ratkaistaan nopeasti siviili- ja rikosasiat ja pidetään silmällä eräitä muita näkökohtia, jotka itsestäänselvinä jätän tässä lähemmin käsittelemättä. Hän lausui mielipiteenään, että henkilö, joka sai kasvamaan kaksi tähkäpäätä tai kaksi viheriää lehteä siinä, missä aikaisemmin kasvoi yksi ainoa, hyödytti ihmiskuntaa paremmin ja teki maalleen todellisemman palveluksen kuin kaikki poliitikot yhteensä.
Tämän kansan opillinen sivistys on sangen puutteellinen; se näet rajoittuu siveysoppiin, historiaan, runoustaiteeseen ja matematiikkaan, joilla aloilla täytyy myöntää heidän olevan eteviä. Viimeksimainittu tiede on kumminkin sovellettu yksinomaan siihen, mikä voi olla elämässä hyödyksi, maanviljelyksen parantamiseen ja kaikenlaisiin mekaanisiin taitoihin, joten sille ei meikäläisissä oloissa myönnettäisi suurtakaan arvoa. Mitä taas tulee ideoihin, entiteetteihin, abstraktioihin ja transcendentaaleihin, oli seikka se, etten parhain ponnistuksinkaan saanut niitä heille vähimmässäkään määrässä käsitettäviksi.
Mikään heidän maansa laki ei saa sisältää useampia sanoja kuin on kirjaimia heidän aakkosissaan, nimittäin kaksikymmentäkaksi. Useimmat eivät kumminkaan ole niinkään pitkiä. Ne on sepitetty mitä selvimmin ja yksinkertaisimmin lauseparsin, joihin tämä kaikkea oveluutta vierova kansa ei sisällytä kuin yhden ainoan ajatuksen; ja lain selittämiseksi kirjoitettua esitystä pidetään valtiorikoksena. Siviiliasioiden ratkaisemisessa ja rikoksentekijöiden rankaisemiseksi nostetuissa jutuissa heillä on niin vähäinen kokemus, ettei heidän juuri sovi kerskua mistään erinomaisesta taidosta kummallakaan alalla.
Kirjapainotaito on ollut heidän samoinkuin kiinalaisten keskuudessa tunnettu jo ikimuistoisista ajoista. Heidän kirjastonsa eivät kumminkaan ole kovin suuret; Kuninkaan kirjasto, jota pidetään runsaimpana, sisältää ainoastaan tuhat nidosta. Ne on sijoitettu tuhatkaksisataa jalkaa pitkään parvekkeeseen, ja minulla oli oikeus lainata sieltä haluamiani teoksia. Kuningattaren puuseppä oli sommitellut erääseen Glumdalclitchin huoneeseen jonkinlaisen seisovia tikapuita muistuttavan viisikolmatta jalkaa korkean puisen telineen, jonka jokainen askellauta oli viidenkymmenen jalan pituinen. Näiden siirrettävien portaiden jalkapuoli oli sijoitettu kymmenen jalan päähän huoneen seinästä. Kirja, jota tahdoin lukea, asetettiin seinään nojaamaan. Minä nousin korkeimmalle askellaudalle, käännyin kohti kirjaa ja aloin lukea sivun yläreunasta liikkuen oikeaan ja vasempaan suunnilleen kahdeksan tai kymmenen askelta, aina rivien pituuden mukaan, kunnes olin ehtinyt lukemisessani hiukan silmieni tasoa alemmaksi; sitten astuin vähitellen alemmaksi, kunnes tulin lattialle. Sinne ehdittyäni nousin jälleen telineiden yläpäähän, aloitin uuden sivun samalla tavalla ja käänsin sitten lehteä, minkä voin helposti tehdä molemmin käsin; paperi oli paksua ja jäykkää kuin pahvi ja sivun korkeus suurimmissakin nidoksissa korkeintaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa.
Heidän kirjoitustapansa on selvä, miehekäs ja sujuva, mutta ei koristeltu, sillä he eivät karta mitään niinkuin turhien sanojen kasaamista ja saman asian lausumista monin eri kääntein. Minä luin useita heidän teoksiansa, varsinkin historiaa ja siveysoppia käsitteleviä. Toisenlaisten kirjain joukossa minua huvitti erikoisesti eräs pieni vanha tutkielma, joka oli aina Glumdalclitchin makuusuojassa ja kuului hänen kotiopettajattarelleen, vakaalle vanhalle naiselle, jota askarruttivat siveysopilliset ja uskonnolliset teokset. Kirja käsittelee ihmissuvun heikkoutta ja on saanut tunnustusta ainoastaan naisten ja yhteisen kansan keskuudessa. Minua kuitenkin huvitti nähdä, mitä tämän maan kirjailijalla voi olla sanottavaa sellaisesta aiheesta. Tekijä tutki kaikki eurooppalaisten moralistien tavallisesti esittämät seikat osoittaen, kuinka mitätön, halveksittava ja avuton olento ihminen sinänsä on, kuinka kykenemätön puolustautumaan Karussa ilmanalassa ja villien petojen ahdistaessa ja kuinka paljoa etevämpi oli jokin toinen eläin voimiltaan, toinen vikkelyydeltään, toinen varovaisuudeltaan, toinen uutteruudeltaan. Hän lisäsi, että luonto oli näinä viimeksikuluneina maailman vanhentumiskausina rappeutunut ja kykeni nyt tuottamaan ainoastaan mitättömiä keskoisia entisten aikojen olentoihin verraten. Hän piti erittäin järkevänä sitä otaksumaa, että ihmissuku oli aikaisemmin ollut paljoa suurempi kuin nykyjään ja että sitäpaitsi oli muinoin ollut jättiläisiä, kuten todistavat historia ja perintätieto sekä valtakunnan eri osista sattumalta löytyneet valtavat luut ja kallot, jotka ovat nykyisen kääpiörodun luita verrattomasti kookkaammat. Hän koki todistaa, että meidän oli täytynyt luonnonlakien vaatimusten nojalla olla alkuaikoinamme kookkaampia ja jykevämpiä, joten meitä ei voinut niin helposti tuhota jokin pieni sattumakatolta putoava tiili, pojan viskaama kivi tai pieni puropahanen. Näiden harkintojensa pohjalla tekijä esitti erinäisiä elämän jokapäiväisessä käytännössä hyödyllisiä sovellutuksia, joiden toistaminen ei kumminkaan ole tässä tarpeen. Minä puolestani en voinut olla ajattelematta, kuinka yleisesti levinnyt on kyky johdella kiistelystämme luontoa vastaan moraalisia opetuksia tai pikemmin tyytymättömyyden ja valituksen aiheita. Ja uskonpa, että tarkoin asiaa tutkien sellaiset kiistat voidaan osoittaa yhtä aiheettomiksi meidän kuin nyt puheenaolevan kansan keskuudessa.
Sotilaallisista asioista puhuttaessa he kerskuvat, että Kuninkaan armeijaan kuuluu sataseitsemänkymmentäkuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kaksineljättätuhatta ratsumiestä — jos sopii nimittää armeijaksi joukkoa, jonka muodostavat kaupunkien ammattilaiset ja maaseudun talonpojat ja jossa päällikköinä toimivat aatelismiehet ja säätyhenkilöt saamatta minkäänlaista maksua tai korvausta. He ovat tosiaankin hyvin harjoitetut ja erinomaisesti kuriin tottuneet, mutta minä en pitänyt sitä seikkaa erikoisena ansiona. Kuinkapa voisikaan olla toisin laita maassa, jossa jokainen talonpoika on oman tilanomistajansa ja jokainen kaupunkilainen oman kaupunkinsa huomattavimman henkilön komennuksessa ja nämä johtajat valitaan arvalla niinkuin Veneziassa aikoinaan?
Minä näin Lorbrulgrudin sotaväen usein harjoittelevan kaupungin läheisyydessä sijaitsevalla avaralla kentällä, jonka läpimitta oli kaksikymmentä peninkulmaa. Heitä ei ollut kaikkiaan enempää kuin viisikolmattatuhatta jalkasotilasta ja kuusituhatta ratsumiestä, mutta heidän käyttelemänsä valtavan laaja alue esti minua arvioimasta heidän lukumääräänsä. Kookkaan juoksijansa selkään noussut ratsumies saattoi olla sadan jalan korkuinen. Minä näin koko ratsujoukon komentosanan kuultuaan paljastavan miekkansa ja heiluttavan niitä ilmassa. Mahdotonta on kuvitella mitään niin suurenmoista, yllättävää ja hämmästyttävää näkyä. Näytti siltä kuin olisi kymmenentuhatta salamaa yhtaikaa välkähtänyt taivaan joka kulmalta.
Teki kovin mieleni tietää, kuinka tämä ruhtinas, jonka maahan ei päästä mistään muusta valtakunnasta, oli tullut järjestäneeksi armeijan ja totuttaneeksi väkeänsä sodan toimiin. Pian sain kuitenkin asiasta selkoa sekä keskustelujen nojalla että perehtymällä heidän historiaansa. Tätä kansaa näet on vaivannut monien vuosisatojen kuluessa sama tauti kuin ihmiskuntaa yleensä: aatelisto on tavoitellut kerran toisensa jälkeen valtaa, kansa vapautta ja kuningas rajoittamatonta herruutta. Vaikka valtakunnan lait ovat kaikkia näitä seikkoja onnellisella tavalla hillinneet, on jokin mainituista puolueista sittenkin toisinaan niitä rikkonut, ja niin on aiheutunut useaan kertaan kansalaissotia. Viimeisen niistä lopetti onnellisesti nykyisen hallitsijan isoisä yleiseen sovintoon, ja silloin yhteisestä suostumuksesta järjestettyä sotalaitosta on siitä saakka pidetty järkähtämättä voimassa.