KAHDEKSAS LUKU

Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan. Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä, joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti kertoa kaikki asian yksityiskohdat.

Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle. Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä, kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen. Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan luukun avulla.

Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan. Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin. Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa, johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni. Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin, mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman vahvuisten seinäin sisäpuolella.

Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.

Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.

Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella, että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua. Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.

Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan, jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt. Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa, ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.

Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni, mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies, havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan, että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.