Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi. Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa. Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi, vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin, jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa, samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi, että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa, johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni illallista syötäessä.
Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani, jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti, että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani (hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa, jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita, ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla, ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani. Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.
Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut. Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen ja neljä tuumaa läpimitaltaan.
Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden, barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin ottaa asian harkittavakseni.
Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin, mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa, ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään. Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista. Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita, sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni. Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä, että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.
Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin, pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla. Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi, mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta lainaamillani viidellä shillingillä.
Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä, että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.
Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä, ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan. Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani. Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.
Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen osan.