MATKA LAPITTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN
ENSIMMÄINEN LUKU
Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.
Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen Hyvä-Toivo nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa. Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse, suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin laivan päällystöön.
Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia etuja siten koituisi hänen lapsilleen.
Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St. Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa, eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.
Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen. Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.
Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat tutkia alusta.
Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi, puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa, kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni japaninkielellä, käyttäen usein sanaa christianos.
Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi. Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.