Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa, jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka hänen kielellään ovat mahdolliset.

Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria. Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa, makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.

Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja. En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi eteläkaakkoisessa edellisistä.

Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä, iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin, kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani. Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale, jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he siinä tekivät.

Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin) voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin. En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin, mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani (hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.

Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun. Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä, jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin nähdä, missä ahdingossa olin.

He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan. Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen, reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju, jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut vivuttiin väkipyörillä ylös.

TOINEN LUKU

Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan. Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan. Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kun olin päässyt ylös saareen, ympäröi minut väkijoukko, mutta lähinnäolevat näyttivät toisia ylhäisemmiltä. He katselivat minua ilmeisesti ihmeissään, ja minut valtasi jokseenkin yhtä suuri hämmästys, sillä en ollut milloinkaan ennen nähnyt hahmoiltaan, tavoiltaan ja ulkomuodoltaan niin eriskummallisia kuolevaisia. Heidän päänsä oli kallellaan, joko oikeaan tai vasempaan, toinen silmä kääntyi sisäänpäin, toinen kohti taivaan korkeutta. Heidän päällysvaatteitaan koristivat aurinkoja, kuita ja tähtiä esittävät kuviot, ja niihin oli kudottu lisäksi viuluja, huiluja, harppuja, torvia, kitaroita, klavereita ja monia muita Euroopassa tuntemattomiakin soittimia. Siellä täällä näin useita palvelijain vaatteisiin puettuja, joilla oli kädessä lyhyet kepit ja niiden nokkaan kiinnitettynä kusirakko kuin puimavarstan nuija. Jokaisessa rakossa (kuten myöhemmin sain tietää) oli vähän kuivattuja herneitä tai pieniä kiviä Näillä rakoilla he tavan takaa läpsähdyttivät lähelläseisovien suuta ja korvia, mutta minä en voinut silloin vielä käsittää, mitä se merkitsi. Näiden ihmisten mieli näyttää vaipuneen niin syvällisiin katselmuksiin, etteivät he kykene puhumaan tai kuuntelemaan toisten puhetta, ellei heitä sitä ennen herätetä ulkonaisesti koskettamalla heidän puhe- ja kuuloelimiään. Kaikki henkilöt, joiden varat suinkin sallivat, pitävät senvuoksi palvelijanaan läpsähdyttäjää (alkukielellä climenole) eivätkä milloinkaan lähde ulos tai vieraisiin ottamatta häntä mukaansa. Tämän palvelijan tehtävänä on kahden tai useamman henkilön kokoonnuttua kevyesti läpsähdyttää rakolla huuleen sitä, jonka tulee puhua, ja oikeaan korvaan sitä, jolle puhe on tarkoitettu. Läpsähdyttäjän tehtävänä on sitäpaitsi uutterasti valvoa isäntäänsä hänen ollessaan kävelyllä ja tarpeen vaatiessa hiljaa läpsähdyttää häntä silmille, sillä isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on vaarassa suistua jokaiseen syvänteeseen tai iskeä otsansa jokaiseen paaluun, tyrkkiä toisia kadulla ja joutua itse katuojaan tyrkätyksi.