SEITSEMÄS LUKU
Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.
Mannermaa, jonka osan tämä kuningaskunta muodostaa, ulottuu arvioni mukaan itäänpäin Kalifornian länsipuolella sijaitsevaan tuntemattomaan seutuun ja pohjoisessa Tyyneen valtamereen, joka on korkeintaan sadan viidenkymmenen peninkulman päässä Lagadosta. Tässä kaupungissa on hyvä satama, ja se harjoittaa vilkasta kauppaa suuren Luggnaggin saaren kanssa, joka sijaitsee siitä luoteiseen suunnilleen 29. pohjoisen leveysasteen ja 140. pituusasteen kohdalla. Luggnaggin saari on Japanista kaakkoon, suunnilleen sadan meripeninkulman päässä. Japanin keisari ja Luggnaggin kuningas ovat kiinteässä liitossa, ja sen vuoksi tarjoutuu usein tilaisuutta purjehtia saaresta toiseen. Päätin siis suunnata matkani sinne, jotta pääsisin palaamaan Eurooppaan. Vuokrasin kaksi muulia ja oppaan tietä näyttämään ja kuljettamaan vähiä tavaroitani. Sanoin jäähyväiset jalolle suojelijalleni, joka oli osoittanut minulle erinomaista suopeutta ja vielä lähtiessäni antoi minulle runsaat lahjat.
Matkan varrella ei sattunut mitään kertomisen arvoista tapausta tai seikkailua. Kun saavuin Maldonadan satamaan (niin sitä nimitetään), ei siellä ollut yhtäkään Luggnaggiin lähtevää alusta eikä ollut tietoakaan, milloin sellainen tilaisuus tarjoutuisi. Kaupunki on suunnilleen Portsmouthin kokoinen. Minä sain pian tuttavia, ja minut otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Eräs hieno herra sanoi minulle, että koska Luggnaggiin lähtevät laivat eivät voineet päästä matkaan ennenkuin kuukauden kuluttua, minua kenties huvittaisi käväistä Glubbdubdribin pienessä saaressa, joka sijaitsee noin viiden meripeninkulman päässä lounaassa. Hän tarjoutui erään tuttavansa keralla minua saattelemaan ja lupasi hankkia retkeä varten pienen sopivan purren.
Yrittäessäni kääntää Glubbdubdribin saaren nimeä niin täsmällisesti kuin suinkin voin sanon, että se on Noitien eli Maagien saari. Se on kooltaan suunnilleen kolmannes Wight-saarta ja erinomaisen hedelmällinen. Sen kuvernöörinä on eräs heimonpäämies, jonka kaikki alamaiset ovat noitia. Heimon jäsenet menevät naimisiin ainoastaan keskenään, ja vanhin on aina ruhtinas eli kuvernööri. Hänellä on komea palatsi ja suunnilleen kolmentuhannen tynnyrinmaan suuruinen puisto, jota ympäröi hakatusta kivestä rakennettu kahdenkymmenen jalan korkuinen muuri. Tässä puistossa on useita pieniä aidattuja laitumia, viljapeltoja ja puutarhoja.
Kuvernööriä ja hänen perhettänsä palvelee sangen omituinen väki. Kuvernööri, on taitava aaveiden nostattaja, kykenee kutsumaan kenen vainajan tahansa ja velvoittamaan hänet palvelukseensa neljäksikolmatta tunniksi, mutta ei pitemmäksi ajaksi. Hän ei myöskään kykene kutsumaan samaa henkilöä uudestaan ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, aivan erinomaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta.
Kun olimme yhdentoista tienoissa aamupäivällä saareen saapuneet, lähti toinen saattelijoistani kuvernöörin luo ja pyysi pääsylupaa muukalaiselle, joka oli tullut saareen toivoen saavansa kunnian käydä tervehtimässä Hänen Korkeuttansa. Lupa annettiin heti, ja niin me kaikki kolme astuimme sisään palatsin portista. Molemmin puolin seisoi rivi kaartin sotilaita, joiden vaatetus oli kovin vanhanaikainen ja joiden ulkomuodossa oli jotakin sellaista, mikä sai ihossani kareilemaan sanomattoman kauhun. Sitten kuljimme useiden suojien läpi, joissa seisoi samoin riveissä samanlaista palvelusväkeä, kunnes saavuimme audienssisaliin. Kun olimme kolmasti syvään kumartaneet ja kun vielä oli esitetty muutamia yleisluontoisia kysymyksiä, saimme istuutua kolmelle tuolille, lähelle Hänen Korkeutensa valtaistuimen alinta askelmaa. Hän ymmärsi Balbinarbin kieltä, vaikka se erosi hänen saarensa kielestä. Hän kehoitti minua kertomaan retkistäni, tahtoi osoittaa seurustelevansa kanssani kursailematta ja lähetti pois kaikki palvelijansa. Hänen sormensa vain hiukan liikahti, ja samassa he hävisivät niinkuin unihaamut äkkiä herätessämme. Minä en päässyt kohta toipumaan hämmästyksestäni, mutta Kuvernööri vakuutti, ettei minulle voinut tapahtua mitään pahaa, ja kun sitten huomasin, että molemmat saattelijani, jotka olivat olleet jo useita kertoja tätä näkemässä, olivat aivan levolliset, rohkaisin minäkin itseni ja kerroin Hänen Korkeudelleen lyhyesti seikkailuistani, kuitenkin hiukan epäröiden ja katsahdellen taakseni, missä olin nähnyt nuo aavepalvelijat. Minulla oli kunnia syödä päivällistä Kuvernöörin pöydässä uuden aavejoukon tarjoillessa ruokaa. Nyt havaitsin, etten ollut enää niin peloissani kuin aamulla. Minä viivyin auringonlaskuun asti ja pyysin nöyrästi Hänen Korkeudeltaan anteeksi, etten hänen kutsuansa noudattaen jäänyt palatsiin. Molemmat tuttavani ja minä nukuimme yön yksityistalossa läheisessä kaupungissa, joka on tämän pienen saaren pääkaupunki. Seuraavana päivänä palasimme tervehdyskäynnille Kuvernöörin luo, kuten hän oli suvainnut käskeä.
Sillä tavalla vietimme saaressa kymmenen päivää, enimmän osan päivää aina Kuvernöörin luona ja yöt asunnossamme. Minä totuin aaveiden näkemiseen aivan pian, niin etteivät ne kolmannen tai neljännen kerran jälkeen enää herättäneet minussa minkäänlaista tunnevaikutelmaa, ja jos pelkoa ehkä vielä oli hiukan olemassa, niin uteliaisuuteni voitti sen. Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä halusin ja kuinka paljon tahansa maailman alusta nykyaikaan asti ja vaatimaan heiltä vastausta kaikkiin kysymyksiin, joita tahdoin heille esittää, ainoastaan sillä ehdolla, että kysymysteni tuli rajoittua siihen aikakauteen, jossa he elivät. Ja erään seikan sai varmasti uskoa: että he puhuivat totta, sillä valehteleminen on haudantakaisen maailmassa täysin hyödytön taito.
Minä kiitin nöyrästi Hänen Korkeuttaan tästä suuresta suosiosta. Me olimme huoneessa, josta avautui vapaa näköala puistoon. Ja koska aluksi teki mieleni nauttia upeista ja suurenmoisista näytelmistä, halusin nähdä Aleksanteri Suuren armeijansa etunenässä kohta Arbelan taistelun jälkeen. Kuvernöörin liikahdutettua sormeansa näky ilmestyi heti ikkunamme eteen. Aleksanteri kutsuttiin sisään. Minä ymmärsin vain vaivoin hänen kreikkaansa, ja omat kreikkalaiset kielivarani tuntuivat olevan vähissä. Hän vakuutti minulle kunniasanallaan, ettei ollut kuollut myrkytettynä, vaan liiallisesta juomisesta johtuneeseen kuumeeseen.
Sitten näin Alppien yli kulkevan Hannibalin, joka vakuutti, ettei hänellä ollut etikan tippaa leirissään.