MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi houyhnhnmiä.

Vietin kotona vaimoni ja lasteni luona suunnilleen viisi kuukautta erittäin onnellisissa oloissa, kunhan olisin oppinut arvaamaan, milloin oloni olivat hyvät. Vaimoraiskani oli siunatussa tilassa, kun lähdin jälleen merelle suostuttuani edulliseen tarjoukseen: rupeamaan ison 350 tonnin kantoisen Uskallus -nimisen kauppalaivan kapteeniksi. Olin näet hyvin perehtynyt merenkulkuun, ja kun olin väsynyt laivavälskärin ammattiin, jota sentään voin tarpeen vaatiessa harjoittaa, otin taitavan nuoren välskärin Robert Purefoyn palvelukseeni. Me lähdimme Portsmouthista elokuun seitsemäntenä päivänä 1710 ja neljäntenätoista saavutimme Teneriffan luona bristolilaisen kapteenin Pocockin, joka oli matkalla Campeachyn lahteen ottamaan lastiksi sinipuuta. Kuudentenatoista päivänä meidät ajoi eri tahoille myrsky. Kotiin palattuani kuulin, että alus oli joutunut haaksirikkoon ja vain eräs laivapoika pelastunut. Kapteeni oli kelpo mies ja hyvä purjehtija, mutta hiukan liian itsepäinen, ja se seikka vei perikatoon hänet samoinkuin useita muita. Jos hän olisi totellut neuvoani, olisi hänkin voinut palata onnellisesti omaistensa luo.

Useita miehiäni kuoli polttokuumeeseen, ja minun täytyi hankkia lisää väkeä Barbadosista ja Pieniltä Antilleilta, joissa laivanvarustajani olivat käskeneet minun käydä. Pian jouduin kuitenkin sitä katumaan, sillä tulin huomaamaan, että useimmat heistä olivat olleet merirosvoja. Minulla oli aluksessani viisikymmentä miestä, ja minun piti käydä kauppaa Etelämeren asukkaitten kanssa ja tehdä sellaisia löytöjä kuin osasin. Pestaamani roistot pahensivat kaikki toiset, ja miehistö liittyi salajuoneen valloittaakseen aluksen ja ottaakseen minut vangiksi. Niin tapahtuikin sitten eräänä aamuna: he hyökkäsivät hyttiini, sitoivat käteni ja jalkani ja uhkasivat viskata minut mereen, jos uskalsin vähänkään vastustella. Minä sanoin antautuvani heidän vangikseen. He vaativat minua valallisesti alistumaan, irroittivat kahleeni ja sitoivat minut vain toisesta nilkastani sängyn jalkaan. Ovelle sijoitettiin vahtimies ladattuina pyssyineen, ja hän sai käskyn ampua minut, jos pyrkisin vapauteen. Miehet lähettivät minulle ruokaa ja juomaa ja ottivat aluksen haltuunsa. He aikoivat harjoittaa merirosvousta ja siepata espanjalaisia purjelaivoja, mutta voivat sen tehdä vasta saatuaan enemmän voimia. Niin he päättivät ensin myydä laivan lastin ja lähteä sitten Madagaskariin pestaamaan lisää miehiä, sillä useita heistä oli kuollut minun jouduttuani vangiksi. He purjehtivat monta viikkoa ja kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa, mutta minä en tietänyt, mihin suuntaan he liikkuivat. Olin näet edelleenkin hyttiini suljettu ja odotin vain joutuvani surmatuksi, kuten he usein olivat uhanneet.

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1711 tuli eräs James Welch hyttiini ja sanoi saaneensa kapteenilta käskyn jättää minut maihin. Minä koetin suostutella häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan; hän ei edes tahtonut sanoa, kuka oli uusi kapteeni. He pakottivat minut astumaan laivavenheeseen puettuna melkein uusiin parhaisiin vaatteisiini. Sitäpaitsi sain ottaa mukaani pienen käärön liinavaatteita, mutta en mitään muuta asetta kuin lyhyen miekkani. He käyttäytyivät niin kohteliaasti, etteivät tutkineet taskujani, joihin olin sijoittanut rahani ja muut vähäiset tarvekaluni. He soutivat suunnilleen tunnin ja jättivät minut sitten jonnekin rannalle. Minä pyysin heitä ilmoittamaan, mikä maa se oli. Kaikki vannoivat tietävänsä siitä asiasta yhtä vähän kuin minä, mutta sanoivat, että kapteeni (kuten he miestä nimittivät) oli päättänyt lastin myynnin jälkeen selviytyä minusta kohta, kun tulisi maa näkyviin. He työnsivät heti venheen takaisin vesille, neuvoivat minua pitämään kiirettä, jottei vuoksivesi minua yllättäisi, ja sanoivat minulle jäähyväiset.

Tässä lohduttomassa tilassa ollen minä kuljin eteenpäin ja pääsin pian tavalliselle maaperälle. Istuuduin rannalle lepäämään ja miettimään, mitä olisi paras tehdä. Hiukan virkistyttyäni lähdin kauemmaksi päättäen antautua ensimmäisille kohtaamilleni villeille ja luovuttaa heille henkeni lunnaiksi joitakin rannerenkaita, lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota sellaisille retkille lähtevät merenkävijät yleensä ottavat mukaansa ja jota minullakin oli jokin määrä hallussani. Maata jakoivat pitkät puurivit, jotka eivät olleet säännöllisesti istutetut, vaan kasvoivat siten luonnostaan. Oli myös runsaasti nurmea ja erinäisiä kaurapeltoja. Minä kuljin eteenpäin erittäin varovasti peläten joutuvani yllätetyksi tai saavani nuolen selkääni tai jompaankumpaan kupeeseeni. Sitten tulin raivatulle tielle, missä näkyi useita ihmisten ja muutamien lehmien, mutta eniten hevosten jälkiä. Vihdoin näin useita eläimiä vainiolla ja pari samanlaista puissa istumassa. Ne olivat näöltään aivan eriskummalliset ja muodottomat, ja se seikka minua hiukan hämmensi. Senvuoksi painuin pensaikkoon voidakseni rauhassa niitä katsella. Muutamat niistä lähestyivät paikkaa, jossa makasin, ja minä sain tilaisuuden tarkoin tutkia niiden muotoa. Niiden päätä ja rintaa peitti tiheä karva, toisinaan kähärä, toisinaan suora; parta muistutti vuohten partaa, ja selässä sekä säärten ja jalkojen etupuolella nähtiin pitkä karvajuova. Muilta osiltaan niiden ruumis oli paljas, joten ruskeankeltainen iho oli näkyvissä. Niillä ei ollut häntää eikä takapuolessa karvoja muualla kuin peräaukon ympärillä, jonne luonto luullakseni on sijoittanut ne niiden suojaksi maassa istumista varten; ne näet olivat usein siinä asennossa, toisinaan taas makasivat tai seisoivat takajaloillaan. Ne kiipesivät korkeimpiinkin puihin yhtä sukkelasti kuin oravat, sillä niillä oli sekä etu- että takajaloissa lujat, pitkät ja käyrät kynnet. Ne hyppivät, ponnahtelivat ja juoksivat usein uskomattoman nopeasti. Naaraat eivät olleet koiraitten kokoisia. Niillä oli päässä pitkät, suorat jouhet, mutta kasvot olivat karvattomat, ja muussa ruumiissa oli vain eräänlainen untuvapeite, peräaukon ympäristöä ja häpypaikkaa lukuunottamatta. Nisät riippuivat etujalkojen välissä ja toisinaan melkein viistivät maata niiden liikkuessa. Kummankin sukupuolen karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai keltainen. Kaiken kaikkiaan en ole retkilläni milloinkaan nähnyt niin inhoittavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä. Ajattelin nyt nähneeni riittävästi, nousin tähystyspaikastani tuntien inhoa ja kammoa ja lähdin kulkemaan eteenpäin pitkin raivattua tietä siinä toivossa, että se johtaisi minut jonkun intiaanin majalle. En ollut ehtinyt kauas, kun eräs noista elukoista tuli tiellä suoraan vastaani. Minut nähdessään ruma kuvatus väänteli naamaansa jos jotenkin ja katsoa tuijotteli minua kuin koskaan ennen näkemätöntä ihmettä. Sitten se lähestyi ja kohotti etukäpäläänsä, uteliaisuudestako vai ilkeydestä, en tiedä. Minä paljastin miekkani ja läimähdytin eläintä sen tappiolla; en näet uskaltanut iskeä terällä, koska pelkäsin asukkaiden voivan vihastua saadessaan tietää, että olin tappanut tai vioittanut heidän karjaansa. Iskun tuottama kipu sai eläimen peräytymään. Samassa se alkoi ulvoa niin äänekkäästi, että läheiseltä pellolta kertyi ympärilleni vähintään neljäkymmentä, jotka kaikki ulvoivat ja irvistelivät ilkeästi. Minä juoksin puun luo, nojasin selkäni sen runkoon ja pidin elukat loitolla heiluttamalla miekkaani. Muutamat noista kirotuista otuksista tarttuivat takanani puun oksiin ja kiipesivät puuhun alkaen sieltä viskata ulostuksiaan päähäni. Vältin sentään vaaran melkoisen hyvin painautumalla kiinteästi puunrunkoon, mutta kaikkialle ympärilleni putoava saasta oli minut tukehduttaa.

Tässä pinteessä ollen näin yhtäkkiä niiden kaikkien juoksevan tiehensä minkä ehtivät. Nyt uskalsin poistua puun luota ja jatkaa matkaani tietä pitkin, ihmetellen, mikä oli voinut ne niin säikyttää. Katsahtaessani vasempaan näin samassa hevosen astelevan hiljakseen pitkin peltoa. Ahdistajani olivat nähneet sen ennen minua, ja siinä oli heidän pakenemisensa syy. Hevonen hiukan säpsähti saavuttuaan lähemmäksi, mutta malttoi kohta mielensä ja katsoi minua suoraan silmiin ilmeisesti hämmästyneenä. Se kiersi minut useaan kertaan ja tarkasteli käsiäni ja jalkojani. Minä aioin jatkaa matkaani, mutta se asettui suoraan tielleni, joskin varsin leppoisan näköisenä ja yrittämättä minkäänlaista väkivaltaa. Niin seisoimme siinä katsoa tuijotellen toisiamme vähän aikaa. Vihdoin rohkenin ojentaa käteni aikoen taputtaa sen kaulaa, juttelin ja vihelsin niinkuin hevosmiehet käydessään käsittelemään vierasta hevosta. Eläin näytti kuitenkin halveksivan ystävällisyyttäni; se pudisti päätänsä, kurtisti kulmiaan ja nosti hitaasti etujalkansa työntääkseen pois käteni. Sitten se hirnahti kolme neljä kertaa, mutta niin vaihtelevin kadanssein, että melkein uskoin sen puhuvan itsekseen omalla kielellään.

Meidän siten seurustellessamme saapui luo toinen hevonen, joka kääntyi toisen puoleen varsin muodollisin elein. Ne koskettivat hellävaroen toistensa oikean etujalan kaviota ja hirnahtivat sitten useita kertoja, kumpikin vuorollaan ja vaihtelevin äänin, jotka melkein kuulostivat puheääniltä. Sitten ne astuivat muutamia askelia syrjään, ikäänkuin neuvotellakseen, ja kävelivät vieretysten edestakaisin niinkuin henkilöt, jotka pohtivat jotakin tärkeää asiaa, mutta kääntyivät usein katsahtamaan minuun päin, ikäänkuin varoen, etten lähtisi karkuun. Minä hämmästyin nähdessäni järjettömien eläinten niin menettelevän ja käyttäytyvän ja mietin mielessäni, että jos tämän maan asujaimet olivat suhteellisesti yhtä järkeviä kuin hevoset tavallisiin hevosiin verrattuina, niin he varmaan olivat maailman viisain kansa. Tämä ajatus rohkaisi minua siinä määrin, että päätin kulkea eteenpäin, kunnes saapuisin johonkin taloon tai kylään tai kohtaisin jonkun maanasukkaan. Hevoset saivat puolestani jäädä mielin määrin keskustelemaan. Havaitessaan minun aikovan poistua hirnahti ensintullut, kimo, niin ilmehikkäästi, että olin ymmärtävinäni, mitä se tarkoitti. Käännyin siis takaisin ja lähestyin sitä odottaakseni enempiä määräyksiä, mutta salasin pelkoni niin hyvin kuin voin. Aloin näet hiukan pelätä, kuinka tämä seikkailu päättyisi, ja lukija arvaa helposti, ettei tilanne minua erikoisesti miellyttänyt.

Molemmat hevoset tulivat aivan lähelle ja katselivat erittäin vakavasti kasvojani ja käsiäni. Kimo ori kopeloi oikealla etukaviollaan joka puolelta hattuani, joka siitä rypistyi niin pahoin, että minun täytyi ottaa se päästäni. Minä korjasin asian niin hyvin kuin voin ja laskin hatun jälleen päähäni. Tuo tuntui kovin ihmetyttävän sekä kimoa että sen kumppania (raudikkoa). Viimeksimainittu koetteli nuttuni lievettä, ja huomattuaan sen riippuvan irrallaan ympärilläni molemmat katselivat minua jälleen ihmeissään. Raudikko kosketti oikeata kättäni ja näytti ihailevan sen pehmeyttä ja väriä, mutta puristi sen kavion ja vuohisen väliin niin kiinteästi, että minun täytyi kiljaista. Senjälkeen molemmat käsittelivät minua niin varovasti kuin suinkin mahdollista. He olivat aivan ymmällä nähdessään jalkineeni ja sukkani, koskettelivat niitä useat kerrat, hirnahtelivat toisilleen ja tekivät erilaisia eleitä, jokseenkin samoin kuin joku filosofi yrittäessään ratkaista uutta ja vaikeata ongelmaa.