Näiden eläinten käyttäytyminen oli yleensäkin niin selvää ja järjellistä, terävää ja älykästä, että lopulta päättelin niiden varmaan olevan noitia, jotka olivat jostakin syystä omaksuneet tuon hahmon ja nähdessään tiellä muukalaisen päättivät huvitella hänen kustannuksellaan. Mahdollista myös, että he olivat tosiaankin hämmästyneet nähdessään ihmisen, joka oli vaatetukseltaan, hahmoltaan ja hipiältään siinä määrin toisenlainen kuin ne, jotka todennäköisesti asustivat tässä kaukaisessa seudussa. Tämän päätelmäni perustuksella rohkenin lausua heille seuraavaa. Hyvät herrat, jos olette velhoja, kuten katson olevan syytä otaksua, niin ymmärrätte kaikkia kieliä. Senvuoksi uskallan ilmoittaa teidän korkea-arvoisuuksillenne, että olen vaivainen englantilainen, jonka kova onni on kuljettanut rannikollenne, ja anon jompaakumpaa teistä sallimaan minun ratsastaa selässään, kuin oikean hevosen selässä, johonkin taloon tai kylään, mistä voin saada apua. Suosionosoituksenne korvaukseksi lahjoitan teille tämän veitsen ja tämän rannerenkaan (vedin ne samassa esiin taskustani). Luontokappaleet seisoivat aivan hiljaa minun puhuessani ja näyttivät kuuntelevan erittäin tarkkaavasti. Kun olin puheeni lopettanut, ne hirnuivat toisilleen useita kertoja, ikäänkuin olisivat olleet vakavassa keskustelussa. Huomasin aivan selvästi, että heidän kielensä ilmaisi varsin hyvin heidän tunteitaan ja että sanat olisi voitu vähäistä vaivaa nähden merkitä aakkosin paljoa helpommin kuin kiinankielen sanat.

Kerran toisensa jälkeen erotin heidän kummankin puheessa usein toistuvan sanan yahoo, ja vaikka en voinutkaan arvata, mitä se merkitsi, yritin kuitenkin lausua sitä kielelläni hevosten innokkaasti keskustellessa. Heidän vaiettuaan lausuin pelottomasti ja kuuluvalla äänellä yahoo matkien samalla niin hyvin kuin voin hevosen hirnuntaa. Se heitä ilmeisesti hämmästytti, ja kimo toisti saman sanan kahteen kertaan, ikäänkuin tahtoen opettaa minulle sen oikeata lausumista. Lausuin sanan jälleen kerran toisensa jälkeen ja havaitsin aina edistyväni, joskin olin vielä kaukana täydellisyydestä. Sitten esitti raudikko lausuttavakseni toisen paljoa vaikeammin ääntyvän sanan, joka englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan voidaan merkitä näin: houyhnhnm. Sitä lausuessani en onnistunut yhtä hyvin, mutta pari kolme kertaa yritettyäni se alkoi luonnistua paremmin, ja molemmat näyttivät kovin ihmettelevän taitoani.

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa, otaksumani mukaan minusta, ystävykset sanoivat toisilleen hyvästi koskettaen jälleen toistensa kavioita. Kimo viittasi minua kulkemaan edellään, ja minä katsoin viisaimmaksi totella, kunnes löytäisin paremman johtajan. Askelteni hidastuessa se huusi: Hhuun, hhuun! Arvasin tarkoituksen ja selitin sille niin hyvin kuin osasin, että olin väsynyt enkä jaksanut kulkea nopeammin. Se pysähtyi ja salli minun levätä vähän aikaa.

TOINEN LUKU

Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kuljettuamme suunnilleen kolme peninkulmaa saavuimme eräänlaisen pitkän rakennuksen luo. Sen muodostivat maahan isketyt paalut, joiden väliin oli rakennettu risuaita; katto oli matala ja oljilla peitetty. Nyt tunsin mieleni hieman keventyvän ja otin taskustani muutamia esineitä, jollaisia matkailijat yleensä vievät lahjoiksi villeille alkuasukkaille Amerikkaan ja muualle; toivoin näet siten yllyttäväni talon asukkaita ottamaan minut ystävällisesti vastaan. Hevonen viittasi minulle, että astuisin edellä sisään. Minä astuin avaraan suojaan, jossa oli sileä savilattia ja jonka toisella seinällä oli koko seinän pituinen seimi häkkeineen. Huoneessa oli kolme virkkuvarsaa ja kaksi tammaa. Ne eivät syöneet, vaan toiset niistä suureksi ihmeekseni istuivat. Sitäkin enemmän hämmästyin havaitessani toisten toimittelevan talousaskareita. Ne näyttivät tavallisilta kotieläimiltä, mutta kaikki vahvisti alkuperäistä ajatustani, että kansan, joka voi siinä määrin sivistää järjettömiä luontokappaleita, täytyi ehdottomasti olla kaikkia muita maailman kansoja viisaampi. Kimo astui sisään heti jäljessäni ehkäisten siten kaiken pahoinpitelyn, joka olisi voinut tulla osakseni toisten taholta. Se hirnahti erinäisiä kertoja arvovaltaisesti, ja toiset kuuluivat sille vastaavan.

Tämän huoneen takana oli vielä kolme huonetta, jotka täyttivät rakennuksen koko mitan ja joiden oviaukot näkyivät toinen toisensa takaa. Me kuljimme toisen huoneen läpi kohti kolmatta. Kimo astui ensin sisään ja kehoitti eleellään minua odottamaan. Minä odotin toisessa huoneessa ja otin esiin talon herralle ja rouvalle tarkoittamani lahjat: kaksi veistä, kolme tekohelmillä kaunistettua rannerengasta, pienen kuvastimen ja kaulanauhan. Hevonen hirnahti kolme neljä kertaa, ja minä odotin kuulevani ihmisäänen vastaavan, mutta kuulin vain hirnuntaa, joka toisinaan kaikui hiukan kimeämmältä kuin kimon. Aloin ajatella, että talon täytyi kuulua jollekin korkea-arvoiselle henkilölle, koska oli niin monta mutkaa, ennenkuin pääsin puheille. Mutta aivan käsittämätöntä oli, että ylhäinen henkilö käytti palvelijoinaan ainoastaan hevosia. Pelkäsin kärsimyksieni ja onnettomuuksieni järkyttäneen järkeäni, yritin keskittyä ja katselin ympärilleni huoneessa, johon olin jäänyt yksin. Se oli sisustettu samoinkuin ensimmäinen, mutta hienommin. Minä hieroin silmiäni, mutta näin yhä samat esineet. Nipistin käsivarttani ja kylkeäni toivoen herääväni unta näkemästä. Vihdoin johduin ehdottomasti päättelemään, ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja noituutta. Minulla ei kumminkaan ollut aikaa mietteitteni jatkamiseen, sillä kimo tuli samassa ovelle ja viittasi minua kolmanteen huoneeseen, missä näin muhkean tamman ja kaksi varsaa. Ne istuivat takalonkkainsa varassa verrattain taidokkaasti valmistetuilla ja täysin puhtailla ja siisteillä olkimatoilla.

Kun olin ehtinyt sisään, nousi tamma matolta, tuli luokseni, katseli tarkoin käsiäni ja kasvojani ja silmäili minua erittäin ylenkatseellisesti. Sitten se kääntyi kimon puoleen, ja minä kuulin heidän lausuvan useita kertoja sanan yahoo. Sanan merkitystä en kyennyt silloin arvaamaan, vaikka se oli ensimmäinen oppimani; mutta aivan pian se minulle selvisi, ikuiseksi nöyryytyksekseni. Kimo nyökkäsi minulle ja toisti sanaa hhuun, hhuun samoinkuin tietä kulkiessamme, ja minä ymmärsin sen kehoittavan minua seuraamaan itseänsä. Se johti eräänlaiselle pihamaalle, missä oli toinen rakennus vähän matkan päässä talosta. Me astuimme sisään, ja minä näin kolme samanlaista inhoittavaa luontokappaletta kuin olin maihin tultuani tavannut. Ne söivät juuria ja eläinten lihaa. Myöhemmin sain tietää, että se oli aasien ja koirien ja silloin tällöin tapaturmaisesti tai tautiin kuolevien lehmien lihaa. Ne oli kaikki kiinnitetty kaulastaan lujilla vitjoilla isoon puomiin, ne pitelivät ruokaansa etujalkain kynsien välissä ja pureskelivat sitä hampaillaan.

Isäntähevonen käski erään palvelijansa, raudikon virkun, irroittaa suurimman eläimen ja taluttaa sen pihalle. Eläin sijoitettiin viereeni, ja isäntä ja renki vertailivat tarkoin ulkonäköämme lausuen kerran toisensa jälkeen sanan yahoo. En voi sanoin selittää, millainen hämmästys ja kauhu valtasi mieleni, kun huomasin, että tuo inhoittava otus oli aivan ihmisen näköinen, kasvot tosin litteät ja leveät, nenä latuskainen ja suu iso. Sellaiset eroavaisuudet ovat kuitenkin tavallisia kaikkien villikansojen keskuudessa, joiden kasvojenpiirteet tärveltyvät siitä, että lasten sallitaan maata ja ryömiä maassa tai että äidit kantavat niitä selässään ja ne hierovat kasvojaan äidin hartioihin. Yahoon etujalkoja erottivat minun käsistäni ainoastaan pitkät kynnet, karhea ja ruskea kämmenpohja ja karvaiset rystyset. Samanlainen yhtäläisyys ja eroavaisuus vallitsi jalkojemme välillä, kuten varsin hyvin tiesin, vaikka hevoset eivät voineet kenkieni ja sukkieni vuoksi sitä nähdä. Samoin oli laita koko ruumiinrakennuksen, ottamatta lukuun karvapeitettä ja väriä, joista olen jo aikaisemmin puhunut.

Hevosille tuntui tuottavan suurta päänvaivaa se seikka, että muu ruumiini oli aivan toisenlainen kuin yahoon. Se johtui vaatteistani, joita he eivät kyenneet mitenkään käsittämään. Ruskea tarjosi minulle juurta, jota piteli (myöhemmin soveliaassa kohdassa kuvailtavan yleisen tavan mukaan) kavionsa ja vuohisensa välissä. Minä otin sen käteeni, haistoin sitä ja ojensin sen takaisin niin kohteliaasti kuin osasin. Sitten se haki yahoon tallista kappaleen aasinlihaa, mutta siitä lähti sellainen löyhkä, että käännyin inhoten toisaanne. Se heitti sen yahoolle, joka sen ahnaasti hotkaisi. Sitten se osoitti heinätukkoa ja kaurakappaa, mutta minä pudistin päätäni siten ilmaisten, etteivät ne kelvanneet ruoakseni. Nyt aloin tosiaankin pelätä kuolevani nälkään, ellen tapaisi ihmissukuun kuuluvaa olentoa; vaikka näet olinkin siihen aikaan niin suuri ihmisystävä kuin kuka toinen tahansa, tunnustan kuitenkin, etten ole milloinkaan kohdannut eläviä olentoja, jotka olisivat herättäneet mieleeni niin ehdotonta inhontunnetta kuin nuo saastaiset yahoot. Ja mitä paremmin opin niitä tuntemaan tässä maassa oleskellessani, sitä inhoittavammilta ne alkoivat minusta näyttää. Isäntähevonen havaitsi sen käyttäytymisestäni ja lähetti sen vuoksi yahoon takaisin talliin. Sitten se nosti etukavion huulelleen, ja se ihmetytti minua, vaikka liike tapahtui aivan helposti ja luontevasti. Se teki muitakin eleitä saadakseen tietää, mitä halusin syödä, mutta minä en osannut vastata niin, että se olisi tarkoitukseni ymmärtänyt. Ja vaikka se olisi ymmärtänytkin, en voinut ajatella mitään keinoa soveliaan ravinnon hankkimiseksi. Näissä puuhissa ollessamme havaitsin lehmän kulkevan ohi ja ilmaisin haluavani mennä sitä lypsämään. Se tepsi. Isäntähevonen vei minut takaisin taloon ja käski erään palvelijatamman avata oven huoneeseen, jossa säilytettiin erittäin huolellisesti ja siististi suurta maitovarastoa savi- ja puuastioissa. Tamma antoi minulle ison kehlon, jonka ahnaasti tyhjensin. Siitä tunsin melkoisesti virkistyväni.