YHDESTOISTA LUKU

Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.

Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä 1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran toisensa jälkeen: Hnuy illa nyha majah yahoo, Pidä varasi, kelpo yahoo.

Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari, jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet. Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni paheisiin ja turmeluksiin.

Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä, mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme. Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan, toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä, ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani, lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain mielipidettä.

Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton, pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi minua melkoisesti virkisti.

Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän, kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa sen parhaan taitoni mukaan.

En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan. Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan, odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.

Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta, lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni, kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni, että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha; pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää, minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.

Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja, jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin, nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin hyttiin.