Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi, enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin. En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni, ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla, hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin hyttiini.

Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää, minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta, jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana, ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut, että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin häneltä, oliko hänen maassaan tapana sanoa asia, jota ei ollut. Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti päästä totuuden perille.

Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä. Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani, että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.

Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta. Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä. Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä. Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin ne itse.

Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa, ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan. Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.

Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa, joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin inhimillinen, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa. Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.

Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä elämää kuin hyväksi näin.

Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti kotiini Rotherhithiin.

Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani, koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.

Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin. Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa. Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni. Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat ystävät.