Tuuli taivahinen, luokseni liitele! Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie! Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut Nimes et sano milloinkaan.
Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean, Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat, Suuta suikkaat ja lennät pois.
Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät, Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin — Silloin riemutahan, kantele kajahtaa. Laiva laskevi satamaan.
Tai kun murheessa mies maatansa katselee, Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee; Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset. Haihtuu halla ja murehet.
Elon henkäys oi, tuulonen taivahan! Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin, Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä, Eikä kuoleman kättä käy.
Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun! Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin, Kuollon yö lähenee. — Tuulonen taivahan, Siivin sieluni maasta vie!
Päivälle.
Kirkas kultanen koi, kannella taivahan, Uskollisna sä ain loistat ja lämmität, Jotta lämpenis kerran Ihmisyönkin ja kirkastuis.
Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin, Jättää uskollisimman Ystävänsä ja lemmen sen.
Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa, Silloin ystävät jää, silloin me jätämme Sunkin, kultanen koitto, Taivon korkea kulkijan.