Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien, Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen, Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi: Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.
Oravaisten kentällä.
Yö peitti Oravaisten maan, Yö tappion ja tuonen. Ja mennyt oli manalaan Jo moni poika Suomen — Vaan monta oli vieläkin, Mi riutui rinnoin verisin.
Ja vaikerteli monikin Niin vaikealla suulla Ja kyllä kiroustakin Siell taidettihin kuulla. Vaan monet eivät kuitenkaan Nyt joutanehet valittaan.
Ei valitellut muudankaan; Vaan kärsimykset kesti Ja otti kirjan povestaan Ja aukas kiirehesti Ja sormin auttoi silmiään Ja luki kuutamossa tään:
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ne rauhan sanat huulillaan Hän taipui tyynnä kuolemaan.
Ja silloin yli seutujen Yön hallat haihtui hiljaa Ja ensi säteet aamusen Valaisi kuollon viljaa. Ja tantereelle monikin Nyt kulki huolin, kyynelin.
Vaan yksi siellä nähtihin Niin kylmänä kuin koskaan. Hän katseen heitti kuolleihin, Kuin raatoihin ja roskaan Ja kulki, kulki eellehen; Vaan kohtasi nyt kuollehen.
Se kuollut siinä ikäskuin Viel katsoi kirjanansa Ja kohtaan yhteen ihastuin Viel viittas sormellansa. Sen nähtyänsä herra tuo Jo kirjaan katsehensa luo.
"Ei rakkautta suurempaa Oo kellään missäkänsä, Kuin että henkens uhrajaa Edestä lähimpänsä". Ja herra päänsä paljastaa Ja silmäns ristii, kumartaa.