Vaan tukkipoika se hongan kaas Ja hongalle itse nousi Ja poikaa ei koko Pohjanmaass, Mi niin hyvin virrat sousi. Niin hongalla huilas nyt poikanen, Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.
Ja tukkipoika se lauloi vaan, Vaikk veet kuni vuoret vyöri — Vaikk lenti koskissa koppinaan, Vaikk honkakin alla pyöri, Ja kivissä pirstoja puusta lens, Mut laulaen poika vaan eelleen ens.
Vaan Pällin korvassa kuitenkin Se lakkasi poian laulu: Puu pystyyn lensi ja aaltoihin Jo poikasen paiskas pauhu. Ei Pällistä päästynä ennenkään, Siis poiankin peitti se vyöryillään.
Vaan pauhun pohjassa kumminkin Se poika ja honka yhtyi, Ja kohta nousi ne ilmoihin Ja poika taas lauluun ryhtyi — Ja matka se taas meni laulain vaan, Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.
Mut poian laulaissa kerran niin, Mies hongalle nous, lylyhammas Ja siinä tuimasti taisteltiin; Vaan poika sen koskeen ampas. Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis! Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!
Ei poikaa kaatanut mahtavat Maan loihtijat, lylyhampaat. Ja aallot hyppeli vaahtoisat Vaan ympärillään kuin lampaat. Jos koskessa käytihin toisinaan, Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.
Niin matka ain yhä laskeutuu. Jo tultihin virran suuhun. Siin laivan mastoksi nousi puu, Mermieheksi poika puuhun — Ja laiva jo purjehti laulaen, Vaan ään oli ylinnä poikasen.
Ja laiva ehti jo kauaskin, Kun nous meri vimmahansa. Se maston matkasi aaltoihin Ja pyyhkäsi poian kanssa. Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas; Mut poik oli honkansa päällä taas.
Ja vuoroin aalloissa Atlantin Nyt poika ja honka peittyi Ja vuoroin nousi ne ilmoihin Ja koppina hyrskyn heittyi — Ja vihdoin he rantahan viskattiin Ja kuolleena poikanen korjattiin.
Ja huone hongasta Pohjolan Jo tehtihin tumma tuonen Ja kaikki tyttäret Hispanian Nyt itkivät poikaa Suomen. Mut kuolleena poika ei ollutkaan, Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.