III. Sortavalassa.
1. Maalla.
Ryysyisenä kulki miesi kumartaen ohitsein: Silloin silmihinsä katsoin ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto, kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän mä totta nään?
Tyynehesti miesi työnsi kätens laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa kuohahti mun sydämmein.
Mutta mies sen huomasi ja huoahti ja lausui nyt: "Tiedon puute, pulskat herrat meitä näin on nylkenyt.
Maatonna me oltihin jo tuskin oli taivastai — Pamppu heilui, ryysyt siitä selkähänsä kansa sai.
Majojamme maata vasten alas aivan painettiin, 'Turpeen alta tulematta mies on!' sananparsi soi —
Mutta turpehenkin alta tämä kansa nousta voi. Huoneemmekin vihdoin vietiin, siitä tultiin turpeisiin.
Ja se nousee, uus on aika, kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän harjat näät jo lähenee.