Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa, Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään, Ällös etsikö täältä Vuoren huipulta meitäkään.
Ellet ankarimman taistelun pyörtehess Löydä meitäkin — niin vieressä varmahan Sankarunta jo näämme Urhoin kanss iki-totuuden.
Silloin viel sana soi voittomme kunnian! Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa! Sulle liiaksi monta Kuollut ei ole koskonkaan. —
Oksaselle.
Kuusi kasosi mäellä, Kukkalatva kunnahalla, Harjulla satahavunen. Siinä Oksanen yleni, Kasvoi virpi kultavarsi, Kultalehväinen levisi. Oksaselle lintu lenti, Lintu lenti ja asettu. Ei se ollut lemmon lintu, Eikä hiien herhiläinen
Tahi tuonelan havukka, Olipahan onnen lintu, Käki kultainen sorea. Käki siinä kääntelihe, Kääntelihe, sääntelihe, Laululuontohon panihe, Kumahutti kurkustansa, Laati suustahan sävelen: "Säkeninä" sanat lenti, Kiiti laulut kipinöinä.
Huhui kerran, kuusi huojui, Kuusi huojui ja humisi — Huhui tuosta toisen kerran, Kansi taivahan kumisi, Manner alla aaltoeli, Vavahteli Suomen vaarat, Lapin tunturit tutisi. Huhui vielä huijahutti, Kerran kolmannen kukahti. Kuuli miehet miel'hyvällä, Kuuli poiat polvillahan, Naiset kuuli naurusuulla, Tyttäret käsi posella — Käki kukkui ääni kaikui, Kauas kaikui ja pakeni — Tuli pilvien pihoihin, Taivahan sinitaloihin Luokse vanhan Väinämöisen, Laulajan ijänikuisen. Virkki vanha Väinämöinen, Kaiken soiton suuri luoja, Kaiken kantelon tekijä: Yks on kuusi kultiani, Toinen oksa tuttujani, Kolmas Oksasen käkönen. Kuku, kuku kultarinta, Laula Suomelle sorea! Soita syntyjä syviä, Vanhojen väkisanoja! Kuku kulta, noin nimeä: "Sitä kuusta kuuleminen, Jonka juurella asunto."
Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.
Lauloi sulle lasna liehuessas Kotikieltä kannel kotimetsän. Siellä missä ikihongat huojui, Kuuset kuului, koivut kohinoitsi, Missä linnut liverteli kilvan, Salo-kaarta käki kumahutti, Koko luonto lumoovainen lauloi; Siellä kuulit, haaveksien kuulit Kotimetsän kanteloisen ääntä. Eikä jäänyt soitto sormihisi Tahi huultes huvilauleloiksi; Sydämeesi sylvähti ne kaikki Sävelkullat luonnon lumosoiton.
Puhui sulle lasna liehuessas Kotikieltä kylän tuttu kansa. Siellä missä kultakutri-naiset, Kaukomieli kaihovartaloiset, Tuumaeli tuvan karsinassa; Missä miehet vanhain kieltä kertoi, Vanhain kieltä, viisautta vanhain; Siellä kuulit kultasanat, kuulit Kotikieltä kaiken kyläkunnan. Eikä kieli karsinahan jäänyt, Kadonnut ei edes kartanolle — Eikä sanat tielle tipahelleet, Maailmaan kun majastasi läksit. Sydämeesi sanat kaikki saivat, Poves alle painui kotikieli, Alle kultapeiton puhtahimman. Sinne painui sydämeen ja sieluun —