II.
Muinaiset laulut kantelon Ja soitot suuret koossa on Lönnrot ne koota tiesi. Vaan kanteleesta itsestään Ei tiennyt vielä yksikään, Ennenkuin nousi miesi,
Ja kaivoi esiin soittimen, Teaterimme kultasen, Vaienneen kanteleemme. Ja kannel kaikuu jällehen Ja innon uuden soitto sen Sytyttää sydämeemme.
Ja mielet melkein eronneet Jo yhdistää, ja säveleet Sen kaukana jo kaikuu, Ja elon erämaihin luo Ja itse salon kansa tuo Jo kuulemahan taipuu.
Ja miehet miettii: muodoltaan On kannel muuttununna: vaan Viel sama on sen kieli, Ja into myös on entinen, Ja sydänpäivän lämpönen Ja kansallinen mieli.
Vaan aarnupuhtohessa maa Ei taida oikein eroittaa Viel vanhaa kanneltansa; Mut kumminkin se haamuaa Soitintaan, sille ojentaa Jo käsiänsä kanssa. —
Ja kämmenillään kannella Se tahtois taasen kannelta, Kuin ennen aikoinansa; Mut tuost on vielä kummissaan, Kun muuttunut on muodoltaan Se kannel kokonansa.
III.
Terve sä temppeli taiteen, Kunnia kansan ja maan! Kantelon mahdin ja maineen Temppeli, terve sä vaan!
Rakkaus suuri sun nosti, Keksi ja kuntohon loi; Hengellään moni osti Henkes ja ilmi sen toi.