"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon temppuja."
"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla ei edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin tahdot, ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän herramme luo."
Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen, kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun; joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä pikku-osia. Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua kaksitellen riviin ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä paikalla, mikä hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.
Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen, kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita. Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä, korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä ja sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista kivilohkareista.
Tristan kysyi linnan nimeä.
"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."
"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki sinun asujamesi!"
Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.
Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan tornin juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin portille heitä vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle seikkailun menon, ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken kaunista järjestystä, hyvin jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää syvällistä metsästystaitoa. Mutta etenkin hän ihaili tuota kaunista vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen silmänsä voineet irroittua hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys hänen sydämeensä? Kuningas kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä ymmärtää. Arvon herrat, hänen oma verensä se oli, joka heltyi ja haastoi hänessä, sama rakkaus, jota hän ennen oli tuntenut sisartaan Valkokukkaa kohtaan.
Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli mestari alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun harpun säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan hänelle seuraavasti: