Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä, hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa — niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.
"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme puhuttavamme loppuun."
Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä, jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta. Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti, kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.
Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.
"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"
"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen. Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa, että hän on tällä kertaa oikeassa."
"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin, tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa asioitani rauhassa."
Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät. Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9] päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä. Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani. Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi, joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.
"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa, Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi, jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät hänet Almayerin alueelle.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi. Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi, ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!