Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.
"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun. Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa aurinkoa sinun pihamaillasi".
Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.
VIIDES LUKU.
Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.
Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä. Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä. Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa vastapäätä.
Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi, sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi. Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.
Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista. Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla, että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti takaavan menestymisen.
Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä, ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään. Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi, odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana, ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa. Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui. Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle. Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä, niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla, kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä askelista.
Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!