Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.
Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.
Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer. Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle — kello neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.
Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa, ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä. Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään, ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys. Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies antaa vielä enemmän — niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän on mahtava rajahi — taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tulee ranee[10] Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!" Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy uneksivilla kasvoillaan.
"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun, ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"
Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa. Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä. Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs. Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.
On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa, että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa. Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille, jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä. Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.
Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta, taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa läsnäolon.
Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa. Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain, miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli käsivarsillaan.
Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.