"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.
Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle, painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla kiehkuroilla.
Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista, kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon tuloa.
Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan. Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.
Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu, jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus, vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.
Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto. Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.
"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.
Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."
"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken melomistaan.
"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän. Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."
Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.