"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta. Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."
Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan, Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen. Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat, ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön, tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa, joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa, kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta, kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.
"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä ohi, ja nousen sitten laivaan."
"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.
"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi elämä minulle ilman valoa."
Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla, Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä? Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen, surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen, rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti. Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen, jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.
Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle paratiisin portit, täytyi olla hänen — ja pian tulisikin hänen omakseen ikuisiksi ajoiksi!
Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle. Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä," puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.
Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa, sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien nousun virran latvoille.
Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis' siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin, kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen. Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun, pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka kimakasti kutsui häntä illalliselle.