Raivokas ääni ilkkui sisäpuolelta: "Tulkaa sisälle, tulkaa sisälle. Tämä talo kuuluu teille Koko tämä maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."
"Jumalan rakkauden tähden", mutisi Gaspar Ruiz.
"Eikö koko maa ole teidän isänmaanmiesten omaa?" kirkui ääni oven toiselta puolelta. "Ettekö ole isänmaanmies?"
Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi hän tylsästi.
Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sisällepääsystä ja laskeutui pitkäkseen kuistille ihan oven eteen. Hän ei huolehtinut rahtuakaan siitä, miten hänen kävisi. Kaikki hänen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota säjöili tuimasti. Hänen välinpitämättömyytensä kohtalostaan oli todellista.
Aamu sarasti, kun hän havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon hän oli kolkuttanut pimeässä, oli nyt selki seljällään, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin käsivarsin pysytellen tasapainossa. Seljällään lojuen tuijotti Gaspar Ruiz häneen. Kasvot olivat vaaleat ja silmät hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat täyteläiset ja punaiset. Hänen takanaan näki haavottunut toisen pään ja sen pitkät harmaat hiukset sekä laihat ryppyiset kasvot ja kädet, jotka olivat hätääntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.
VI
"Minä tunsin ne ihmiset ulkonäöltä", kertoili kenraali Santierra vierailleen päivällispöydän ääressä. "Tarkotan sitä väkeä, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Isä oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut häviöön vallankumouksen takia. Hänen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sillä hän oli meidän itsenäisyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan jäsen tuli hänestä vähäpätöisempi henkilö kuin hänen omat orjansa, jotka meidän kunniakas vallankumouksemme vapautti. Hänellä ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehdä. On mahdollista, että hän kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkensä, jonka hän oli saanut pitää väliaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti kävellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksinäinen paikka. Taloon ei näkynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.
"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheliäisen ranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan erään naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymmärrättehän… Hän oli hyvä isänmaanystävä, sen vakuutan. Caballeros, uskokaa tai älkää, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, että kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"
Pöydän ympäriltä kuuluva leikkisän epäuskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kestäessä hän siveli valkoista partaansa totisena.