Toiset tuomitun ryhmän vangit tuijottelivat pää painuksissa hellittämättömästi maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yhä: "Minkätähden minä olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mitä varten minä olisin karannut? Sanokaa, Estaban!"
Hän oli kääntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta tienoolta kuin hänkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja olkapäitänsä eikä sen enempää välittänyt takanansa kumisevasta äänestä. Oli todellakin kummallista, että Gaspar Ruiz olisi karannut. Hänen omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan minkäänlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eikä ollut hän myöskään ollut erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. Hän oli yhtynyt vapausmiehiin mitä järjestelmällisimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Joukko isänmaan ystäviä saapui eräänä aamuna varhain hänen isänsä maatilalle, saarsi talon, keihästi vahtikoirat ja pisti lihoiksi pulskimman lehmän ihan käden käänteessä, "Viva la Libertad!"-huutojen raikuessa. Pitkällisen ja virkistävän unen jälkeen puhui heidän upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia isä Ruizin parhaita hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, läksi Gaspar Ruiz heidän matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti kutsunut häntä samaan joukkoon.
Vähän jälkeenpäin tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa, poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten riistettyään vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden jätti heidät istumaan pensaan juurelle elämän arvaamattoman kalliin lahjan nautintoon.
II
Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntymäseutuansa eikä vanhempiansa, joille hän oli ollut hyvä poika luonteensa säveyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti hänen isälleen vielä suurempaa etua käytännössä hänen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.
Mutta vastahakoisuus päiviensä päättämiseen kavaltajana oli nyt yllyttänyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. Hän ei ollut kavaltaja. Hän sanoi taas kersantille: "Te tiedätte, että minä en karannut, Estaban. Tiedättehän, että minä jäin jäljemmä puiden suojaan kolmen muun kanssa pidättelemään vihollista, osaston juostessa pakoon!"
Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli vielä tottumaton sotatilan verisiin järjettömyyksiin, oli viivyskellyt lähettyvillä ikäänkuin lumoutuneena katselemaan noita miehiä, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kuten commandante oli sanonut.
Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.
"Kymmenenkään miestä ei olisi riittänyt hänen vangitsemisekseen, mi teniente. Ja päällepäätteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pimeän tultua. Miksi olisi hän, haavottumattomana ja kaikista väkevimpänä, jättänyt sen tekemättä?"
"Minun voimani eivät merkitse mitään suopungilla varustettua ratsumiestä vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihkeästi. "Hän laahasi minua hevosensa perässä puolen penikulman matkan."