Tälle pätevälle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaan commandantea.
Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. Hän oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. Änkkäilevä ääni soperteli latuskaisista, kelmeistä kasvoista. Kersantti kuuli häneltä, että tuomitut miehet ammuttaisiin vasta päivänlaskun aikana. Hän pyysi silloin määräystä, miten menetellä heidän suhteensa sillävälin.
Ajutantti tähysteli äkeästi pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin pääsi valoa ja ilmaa yhdestä tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."
Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota hän kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen käskyn rivakasti ja innokkaasti. Hän hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, päähän ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettivästi purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneenä — sitte hän kiirehtimättä seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.
Puoleltapäivin oli kuumuus käynyt sietämättömäksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan täyteen. Vangit likistäysivät ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyivät veltoissa asennoissaan lojumassa, missä muuri soi hiukankin siimestä, vahdin istuessa selkä ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin järkeilevästi kohautellen silmäkulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla työntynyt ikkunan ääreen. Hänen tilava rintansa tarvitsi enemmän ilmaa kuin muiden; hänen leveät kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pistäysivät rautakankiin kiinni ja näyttivät kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylös hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet epätoivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea hälinä pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.
"Minkätähden ette anna vangeille vettä?"
Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, että olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.
Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heidät on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi hän. "Antakaa heille heti vettä."
Hänen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.
Mutta kun oli saatu käsiin pari sankoa ja käyty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niitä rautakankien liian ahtaista raoista sisälle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyessä kävivät niiden kirkaukset sydäntäsärkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksessä ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus vielä kamalampi.