Vapausarmeijan sotamiehet eivät olleet kenttäleileillä varustettuja. Saatiin käsille pieni tinapikari, mutta sen lähentäminen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana sätkivässä raajakasassa, että luutnantti Santierra huudahti hätäisesti: "Ei, ei — teidän täytyy avata ovi, kersantti."
Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei hänellä ollut oikeutta avata ovea, vaikka hänellä olisi ollut avainkin. Mutta avainta hänellä ei ollut. Sitä talletti varusväen ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heidän täytyi kumminkin kuolla päivän laskiessa. Minkätähden heitä ei oltu ammuttu heti aamusella, sitä ei hän voinut käsittää.
Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. Hänen hartaasta pyynnöstäänhän commandante oli lykännyt telotuksen. Tämä suosionosotus oli suotu hänelle sen johdosta, että hän oli ylhäistä syntyperää ja että hänen isällään oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylipäällikön käyvän linnotuksessa johonkin aikaan ehtoopäivällä ja toivoi yksinkertaisesti, että hänen lapsellinen välityksensä saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni hänen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. Hänestä tuntui päivänselvältä, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan hänen anomustaan. Hän ei mitenkään voisi pelastaa noita miehiä, ja hän oli vain toimittanut vastuulleen kärsimykset, jotka olivat lisääntyneet heidän kovaan kohtaloonsa.
"Menkää siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.
Kersantti pudisti päätänsä ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja äänettömiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien välitse toisten laihojen, vääntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.
Hänen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos hänet, kersantti, päästettäisiinkin hänen arvoisuutensa luokse, saattoi hän odottaa tulokseksi ainoastaan hengellekäypää selkäsaunaa hänen arvoisuutensa levon julkeasta häiritsemisestä. Hän teki puolustelevan liikkeen käsillään ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.
Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta epäröitsi. Hänen sievät soikeat kasvonsa, sileät kuin tytön, punehtuivat hävettävästä pulasta. Sen laatu tuntui hänestä kovin nöyryyttävältä. Hänen haiveneton ylähuulensa vapisi; hän näytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.
Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kenraali Santierra, vallankumouspäivien kunnianarvoisa jäännös, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan työlääksi kävellä puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestitä talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia hän suosi etusijassa, entisinä asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat hänen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syystä että hän oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa isänmaallisessa laivastossa ottanut osaa pidätys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — nämä seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. Hän tuli hyvänlaisesti toimeen kielissä, tämä viimeisiä vapausarmeijasta eloonjääneitä. Pitkän valkoisen parran silitys, aina kun häneltä puuttui joku ranskalainen sana, antoi hänen muistelmiensa sävylle huoletonta arvokkuutta.
III
"Niin, hyvät ystävät", kertoili hän vierailleen, "mikäs auttoi! Olin vasta seitsemäntoista täyttänyt, maailmallista kokemusta vailla, ja saanut arvoni yksinomaan isäni loistavan isänmaallisuuden ansiosta, Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon. Kärsin suunnatonta nöyryytystä, en niin suuresti tuon käskynalaiseni tottelemattomuuden takia, sillä kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etupäässä siitä kiusaannuksesta, että minua nuorella iälläni pelotti itse lähteä pyytämään ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut hänen raakaa ja pisteliästä puhetapaansa. Ollen aivan jokapäiväinen mies, ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani hän minut tuntemaan halveksumistansa ja vastenmielisyyttään ensimäisestä päivästä alkaen, jona yhdyin linnotuksen varusväkenä käytettyyn pataljoonaani. Siitä oli vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut häntä vastaan miekka kädessä, mutta minua arkailutti hänen ivansa ilkkuva törkeys.