"En muista olleeni niin surkeana koko elämässäni, ennen tai jälkeen. Herkkätuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, että minä toivottelin kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ällisteleviä sotamiehiä muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska en voinut häpeättä katsella heitä. Heidän pimeästä säilytyspaikastaan tuli löyhkäävää kuumuutta kuin tuulahduksena helvetistä. Ne ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mitä oli tekeillä, pilkkasivat minua epätoivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka epäilemättä oli menettänyt järkensä, kehotti minua innokkaasti käskemään sotamiesten ampua ikkunaan. Hänen mieletön puheliaisuutensa särki sydäntäni. Ja jalkani olivat kuin lyijyä. Ei ollut saapuvilla ketään ylempää upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut edes sen vertaa mielenlujuutta, että olisin muitta mutkitta mennyt matkoihini.
"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. Älkää luulkokaan, että tätä kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi sielullisen kärsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta — pitempi aika kuin on ollut koko elämäni siitä asti. Ei, varmaankaan ei sitä kestänyt edes minuuttia. Kurjien vankien käheä kirkuna kuoleutui heidän kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten äkkiä puhui ääni, levollisesti mutiseva kumea ääni. Se pyysi minua kääntymään.
"Se ääni, senjores, läksi Gaspar Ruizin päästä. Hänen ruumiistaan en nähnyt mitään. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt hänen selkäänsä. Hän kannatteli heitä. Hän räpytteli silmiään, katsomatta minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan hänen kaikkena mahdollisenaan noin kytketyssä tilassa. Ja kääntyessäni tämä pää, joka näytti inhimillistä kokoa isommalta monien muiden alapuolelta paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.
"Minä myönsin kiihkeästi ja astuin ihan lähelle ikkunaa. Olin kuin lapsi, enkä tiennyt mitä oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytystä avuttomuudessani ja tuskittelussani.
"'Onko teillä valta, senjor teniente, kirvottaa siteistä ranteeni?' kysyi minulta Gaspar Ruizin pää.
"Hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet mitään huolestumista, mitään toivoa; hänen raskaat silmäluomensa rävähtelivät silmille, jotka katselivat ohitseni suoraan pihalle.
"Puhuin kuin ilkeässä unessa sopertaen: 'Mitä tarkotatte? Ja miten voin ylttää käsiksi rannesiteisiinne?'
"'Yritän sovittaa', sanoi hän; ja sitte tuo iso tuijottava pää vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot katosivat, sortuen alas. Hän oli pudistanut pois kuormansa yhdellä liikkeellä, niin väkevä oli hän.
"Ja hän ei ollut ainoastaan pudistanut sitä pois, vaan pääsi erilleen tungoksesta ja katosi näkyvistäni. Hetkiseksi ei ketään näkynyt ikkunassa. Hän oli heilahtanut ympäri, puskien ja hartioillaan työnnellen sekä siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla se kävi päinsä käsien ollessa sidottuina selän taakse.
"Lopulta hän, selkä edellä ikkuna-aukkoon työntyen, ojensi rautakankien lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli köytetty monella kierroksella. Turvonneet ja solmusuoniset kädet näyttivät muodottomilta karhun käpäliltä. Näin hänen kumaran selkänsä. Se oli tavattoman leveä. Hänen äänensä oli kuin härän mörinää.