"Kenraali Robles siinä saapui esikuntansa kanssa. Hänen teki kovasti mielensä saada vankeja. Hänkin näytti hetkiseksi pettyneeltä. 'Mitä! Sinäkö siinä?' huudahti hän. Mutta hän laskeusi heti ratsailta, syleilläkseen minua, sillä hän oli perheeni vanha ystävä. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain nämä kaksi sanaa:
"'Gaspar Ruiz.'
"Hän kohotti kätensä hämmästyneenä.
"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eipä väliä. Hän pelasti henkemme, kun maan järkkyminen sai urheimmatkin pyörtymään pelosta. Minä silloin säikähdin ihan suunniltani. Mutta hän — ei! Que guape! Missä on se sankari, joka sai hänestä voiton? ha! ha! ha! Mikä hänet tappoi, chico?'
"'Hänen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin minä."
XII
"Mutta Gaspar Ruiz hengitti vielä. Toimitin hänet levätissään kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta hän oli niin kiinteästi tähystellyt varustusta, näkymättömän kuoleman jo liihotellessa hänen päänsä päällä.
"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ääreen varustuksen ympärille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, että minut oli määrätty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten lähteä viemään erästä vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.
"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles, — 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion tähden, mitä hän on tasavallalle tuottanut.'
"Ja kun minä tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi hän: