"'Nyt ei hän merkitse mitään, kun Ruiz on mennyttä kalua. Ties miten nyt menetellä hänen suhteensa — mutta hallitus häntä kuitenkin haluaa haltuunsa.' Hän kohautti olkapäitään. 'Luultavasti on Ruiz haudannut suuret määrät saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan hänen vaimonsa tietää.'
"Päivän koittaessa näin hänen tulevan ylös harjanteen rinnettä, kahden sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa käsivarrellaan.
"Minä kävelin häntä vastaan.
"'Elääkö hän vielä?' kysyi vanki, kääntäen minuun nuo valkoiset, jähmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti katsella.
"Minä kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin hänet pensasryhmän taakse. Gaspar Ruizin silmät olivat auki. Hän hengitti työläästi ja lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.
"'Erminia!'
"Vaimo polvistui pääpuoleen. Isästään tietämättömänä ja suurilla silmillään katsellen ympärilleen alkoi pikku tyttö äkkiä leperrellä iloisella, hennolla äänellä. Hän viittasi pienoisella sormellaan, nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta — käsittämätöntä ja korvalle suloista — kesti, pysyivät nuo kaksi ääneti: kuoleva mies ja polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa ääntä. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski päänsä äidin rintaa vasten ja vaikeni.
"'Se tapahtui sinun tähtesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' Hänen äänensä petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En ollut kyllin voimakas.'
"Vaimo katseli häntä tavattoman kiinteästi. Toinen yritti hymyillä ja toisti nöyrästi: 'Anna anteeksi. Että jätin sinut…'
"Hän kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla äänellä: 'Koko maan päällä en ole rakastanut mitään muuta kuin sinua, Gaspar.'