Eräästä puuryhmästä oli nainen ilmestynyt leveälle kukkasien reunustamalle käytävälle. Kuulimme hänen kangistettujen alushameittensa kahinan ja panimme merkille hänen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa laskoksien väljyyden. Hän katsoi ylös ja nähdessään monet tuijottavat silmät vastassaan hän pysähtyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi sormeansa kenraalille, joka nauroi täyttä kurkkua, ja veti päähineenänsä olevan mustan pitsikudoksen osittain peittämään ylväitä kasvonpiirteitään, kävellen jäykän arvokkaasti pois näkyvistämme.
"Olette nähneet vanhan miehen suojelusenkelin — ja hänet, jota saatte kiittää kaikesta siitä, mikä vieraanvaraisuudessani on säädyllistä ja mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt sydämessäni, senjores, niin olen jotenkuten jäänyt naimattomaksi. Ja siitä syystä kenties eivät sen pyhän tulen kipinät ole vielä sammuneet täältä." Hän löi leveään rintaansa. "Vielä vireillä, vielä vireillä", hän sanoi vakavan leikkisästi. "Mutta nyt en mene naimisiin. Hän on kenraali Santierran kasvattitytär ja perijätär."
Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi hänet jälkeenpäin "lyhyeksi, tanakaksi, noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi immeksi". Me olimme kaikin huomanneet, että hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua ja että hänellä oli hyvin sielukkaat mustat silmät.
"Eikä hänkään ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisiinmenosta kenenkään kanssa", pitkitti kenraali Santierra. "Vahinko kerrassaan! Sydämellinen, kärsivällinen, harras vanhan miehen seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta minä en neuvoisi ketään teistä pyytämään hänen kättänsä, sillä jos hän ottaisi teidän kätenne omaansa, niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, hän ei laske leikkiä siitä asiasta. Ja hän on isänsä oma tytär, voimaihmisen, joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa — rakkautensa voimakkuuteen!"