"'Senjor upseeri', hän sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on järjetöntä pelkoa.' Ja hänen huulensa tosiaan värisivät, hänen yrittäessään hymyillä, kun vilkaisi alkupäähän polkua, joka ei lopultakaan ollut kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti henkenne, muistattehan… Ottakaa hänet minulta.'
"Otin lapsen hänen ojennetuista käsistään. 'Sulkekaa silmänne, senjora, ja luottakaa muuliinne', kehotin.
"Hän teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena näytti hän haamulta. Polun käänteessä, missä iso punainen porfyrihuippu sulkee näköalan alatasangoille, näin hänen avaavan silmänsä. Ratsastin ihan hänen takanaan, pidellen pikku tyttöä oikealla käsivarrellani. 'Lapsi on hyvässä turvassa', huudahdin rohkaisevasti.
"'Niin', vastasi hän heikosti; ja silloin näin suunnattomaksi kauhukseni hänen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirveästi tuijottaen, ja heittäytyvän eteenpäin oikeallamme ammottavaan kuiluun.
"En voi kuvata teille äkillistä ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se kamala näky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput tuntuivat huojuvan päälleni. Päätäni huimasi. Puristin lapsen kylkeäni vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli kahlittu, kylmät väreet karmivat selkäpiitäni. Hänen muulinsa horjahti, astahtaen kallioseinämään kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni vain heristi korviansa ja korskahti. Sydämeni oli salpautuneena, ja rotkon syvyyksissä kohisevaan virtaan vierivät kivet olivat tehdä minut mielettömäksi kolinallaan.
"Seuraavana hetkenä olimme käänteen takana, leveällä ja ruohoisella rinteellä. Ja silloin minä kiljuin. Mieheni juoksivat hätääntyneinä takaisin. Minun kerrotaan ensimältä vain parkuneen: 'Hän antoi lapsen minun käsiini! Hän antoi lapsen minun käsiini!' Vartio luuli minun tulleen hulluksi."
Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pöydästä. "Ja siinä kaikki, senjores", lopetti hän, kohteliaasti vilkaisten nouseviin vieraisiinsa.
"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.
"Niin aivan — lapsi, lapsi."
Hän astui ikkunan ääreen, joka avautui hänen kauniiseen puutarhaansa, vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen käsivartensa meidän pysyäksemme taampana huusi hän ulos: "Erminia! Erminia!" ja odotti. Sitte hänen varottava käsivartensa painui alas, ja me tungeksimme ikkunoihin.