Vaunu oli varustettu matkaan ja vetohevonen seisoi sidottuna ohjaksistaan kiini paaluun; varovasti hiipi eukko sen luo ja ripusti sen selkään kaksi koria, joihin sovitti kaksi arkkua peittäen ne heinillä. Hän tähysteli nenällään ilmaa nuuskien ympärilleen. Oli jälleen käynyt aivan hiljaiseksi. Frick-laakson viini oli vaivuttanut hunnit sikeään uneen.
"Se ei ollutkaan mitään!" murisi metsänrouva, "saamme viedä hevoset uudelleen lepäämään". Mutta silloin hypähti hän seisaalleen kuin salaman satuttamana. Vuori, jonka juurelle leiri oli rakennettu, oli äkkiä käynyt eläväksi, sillä suitsi ja säkenöi monia satoja tulisoihtuja, ja vähä väliä jylisi siltä raivokkaita sotahuutoja — Reiniltä päin syöksyi virran aaltojen tavoin tummia joukkoja, ja kaikilta kukkuloilta leimusi tulia taivasta kohden. — "Ylös, nukkujat!…" Mutta se oli jo liian myöhäistä — jo lensi kirkas palo hunnilaisleiriin — ratsujen valittavaa ähkymistä kuului — iso talli leimahti liekkeihin — tummia haamuja murtautuu leiriin, säkenöivien soihtujen seuraamana tulee sinne tänään kuolema; — se on vanha Irminger, Frickgaun herra, joka sen tuo, — kuuden vahvan pojan vahva isä, joka yhtä vähän kuin pappi Matathias makkabealaisineen voi enää sietäen katsella kansansa kurjuutta; — ja heidän johtamanaan tulevat Hornussenin ja Herznachin miehet ja soturit Aar-laaksosta ja Bruggista ja Badenin kuumilta lähteiltä ja Khamasta ja kaukaisesta Giselatluehista. Turvallisessa metsänkätkössä olivat he maanneet, kunnes ylhäältä Eggbergiltä oli leimahtanut sodan soihtu ilmoittaen Schwarzwaldin naapurien tulevan apuun — silloin käytiin rynnäkköön.
Kamalasti kaikui unessaan yllätettyjen hunnien parunta ryntääjien sotahuutojen keskeltä. Pää verissä nelisti Snewelin ratsullaan ohitse; hyvin tähdätty pikisoihtu oli, tarttunut kiini hänen vaatteisiinsa ja palaa loimotti edelleen,' niin että hän näytti tuliselta kummitukselta. "Maailmanloppu on käsissä!" huusi hän, "tuhatvuotinen valtakunta on tulossa! Herra, armahda sieluparkaani!"
"Hukassa, kaikki hukassa!" mutisi metsänrouva itsekseen ja siveli miettiväisesti otsaansa. Sitte irrotti hän vetohevosen irti valjastaakseen sen vaunujen eteen. Pimeyden verhoomana seisoi läheisyydessä Audifax kiristäen yhteen hampaitaan, jottei purskahtaisi riemuhuutoon yöllisen hyökkäyksen johdosta; liekitsevän tulen loimo leikitteli hänen kasvoillaan, ja hänen sydämessään kiehui raivoisia ajatuksia. Hetkisen hän tuijotteli jäykästi taistelun tuoksinaan, — sitte kuiskasi hän Hadumothille: "Nytpä tiedän keinon!" Hän sieppasi maasta yhden nuotiokivistä ja kissan nopeudella paiskasi sen metsänrouvaa kohti, niin että tämä äänetönnä suistui maahan; hevosen hän tempasi mukaansa ja nosti miehen voimalla maahan polvistuneen Hadumothin sen selkään. "Pidä lujasti kiini satulannupista!" huusi hän tytölle ja kavahti itsekin satulaan tarttuen tanakasti ohjaksiin; hepo tunsi oudot ratsastajat selässään, ja tulipalon ja metelin hurjentamana laukkasi se minkä kavioista kerkisi yön pimeyteen. — Audifax seuralaisensa kanssa ei horjahtanut satulasta, hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, hän sulki silmänsä tukehuttavan savun takia — yli kaatuneitten taistelijain ja halki keskenään kamppailevien joukkojen kävi kulku… Jo kaikui taistelun melu kaukaisempana, ratsu hiljensi väsyneenä vauhtiaan ja kantoi taakkansa Reiniä kohden — lapset olivat pelastetut.
Ja he ratsastivat halki pitkän, hirvittävän yön katsahtamatta kertaakaan taaksensa. Audifax piteli sanattomana ohjaksia, — hänestä usein tuntui, kuin olisi kaikki tämä vain unta; hän kietoi vasemman kätensä Hadumothin kaulalle ja naputti oikean käden sormilla korissa olevia lippaita — niistä kilahti metallin ääni, ja silloin vasta tiesi hän unelmansa olevan todellisuutta. Ja ratsu oli pirteä ja kantoi nuoret ratsastajansa mielellään selässään, yli ketojen ja nummien kävi kulku ja halki mustien metsien, alati kohti kohisevaa Reiniä.
Kun he olivat jättäneet matkaa pitkältä jälkeensä, lehahti heitä vastaan kylmä tuulenhenki, joka pani heidät värisemään; se oli airut, joka aamunkoittoa ennusti. Hadumoth avasi silmänsä. "Missä olemme?" kysyi hän. "En tiedä!" vastasi Audifax.
Nyt he kuulivat edeltään kohinaa ja pauhinaa kuin etäisestä ukonilmasta, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; taivas seestyi ja tähdet kalpenivat ja katosivat. Pauhina kasvoi ja tuntui lähenevän; he ratsastivat erään linnoituksen ohitse, joka ylpeänä katseli aliansa oleviin syviin vesiin; sitte kaarsi heidän tiensä muutaman vuorenselänteen taitse, — ja jo kohisi heitä vastaan Rein vuolaana ja vaahtoisna, syösten jyminällä ja pauhulla yli mustan ja kalutun kallion; vesihelmiä säihkyi heidän päälleen ja maisema verhoutui kosteaan usvaan… Ratsu pysähtyi aivan kuin tarkkaavasti katsellakseen valtavaa näköalaa, Audifax hypähti sen selästä ja auttoi uupuneen kumppaninsakin alas, nosti aarre-arkut maahan ja päästi kelpo eläimen syömään mehevää ruohoa.
Ja lapset astuivat putouksen reunalle, Hadumoth pidellen kiini ystävänsä kädestä, ja katselivat sanattomina alas valtaviin tyrskyihin. Ja aurinko loi ensimmäiset säteensä virran vesiin, usvahelmet nielaisivat ne itseensä ja kuvastuivat monivärisenä sateenkaarena väreilevää valoa vastaan…
Mutta nyt meni Audifax arkkujen luo ja avasi yhden niistä — siinä oli pelkkää kultaa ja jaloja koruja; — aarre, kauvan kaivattu, oli nyt hänen omansa, ei taikasanojen eikä yöllisten manausten voimalla, vaan rivakan toimen ja älykkään harkinnan tuloksena. Hän katseli kullan välkyntää. Se ei saattanut häntä hämille, sillä tiesihän hän jo kauvan sitte, että se oli hänelle sallittu. Kutakin laatua hän otti yhden, maljoista yhden, sormuksista yhden, rahoista ja rannerenkaista yhden, ja kantoi ne putouksen reunalle.
"Hadumoth", lausui hän, "tässä täytyy Jumalan olla, sillä hänen kaarensa väikkyy veden yli. Minä tahdon antaa hänelle kiitosuhrin."