Hän kohotti nahkaista lakkiaan, hänen oikea korvansa oli puoleksi leikattu irti.
"… Metsänrouva tuli kotiin, ennenkun ennätin lyödä arkunkannen kiinni. 'Kas tuossa palkkasi!' huusi hän ja leikkasi keritsimillään korvani. Se teki julman kipeää, Hadumoth. Mutta minä sen vielä maksan hänelle takasin!"
"Minä autan sinua siinä!" lausui tyttönen.
Vielä kauvan kuiskailivat molemmat keskenään, — uni vältti näiden onnellisten silmiä. Melu leirissä hiljeni. 'Synkkiä varjoja levisi laakson yli. Silloin sanoi Hadumoth: "Minun täytyy aina ajatella sitä yötä, jolloin tähdet putosivat maahan."
Audifax huokasi. "Voitanpa kuitenkin aarteeni", lausui hän, "olen varma siitä!"
Ja taasen istuivat he äänettöminä hetken aikaa; silloin vavahti Audifax äkkiä, ja Hadumoth tunsi hänen kätensä värisevän omassaan. — Reinin takaisella tummalla vuorenkukkulalla leimahti tulinen merkki; se oli kuin soihtu, jota joku heiluttaa kädessään kaaressa ja sinkauttaa sitten ilmaan.
"Nyt se sammui jo!" sanoi Audifax hiljaa.
"Mutta katsohan tuonne!" kuiskasi Hadumoth säikähtyneenä ja osotti vastaiselle haaralle.
Bötzbergin huipulta hulmusi liekki korkeuteen ja kaarsi taivaalla tulisena ja säkeniä suitsuten. Se oli sama merkki. Ja ylhäällä Schwarzwaldilla kohosi samalta paikalta, missä soihtua oli heilutettu, korkea loimu taivasta kohden ja valaisi tähdettömän yön. Laaksossa kävelevä vahti päästi kimakan vihellyksen. Leirissä alkoi syntyä liikettä. Metsänrouva tuli lasten luo. "Mitäs siinä tollotat nullikka!" huusi hän uhkaavasti Audifaxille, "valjasta pian hevonen vaunujemme eteen!"
Audifax totteli äänetönnä!