Silloin astui muuan vartioitseva soturi telttiin taluttaen Hadumothia kädestä ja Ellwangenin mies Snewelin tulkkina mukanaan. Lapsi oli tunkeutunut leiriin ja etuvartioita ja vartiohuutoja säikkymättä astunut eteenpäin, kunnes hänet otettiin kiini. Snewelin esitti tytön pyynnön vangitun pojan vapauttamisesta; hän oli itse käynyt mieleltään lempeäksi ja sääliväiseksi, ikäänkuin olisi hän vielä kotimaassaan ja alkaisi juuri paastoviikkoa, sillä hän oli tänään laskenut muistissaan kaikki hunnilais-elämänsä aikana tekemänsä pahat työt, ja poltettujen luostarien luku oli alkanut raskaasti painaa hänen omaatuntoaan.
"Sano hänelle myöskin, että voin suorittaa lunnaat", lausui Hadumoth irrottaen liivinsä neuloksesta kiinineulotun kultataalerin. Hän ojensi sen hunnilaispäällikölle. Tämä purskahti nauruun, ja kanervakukkanenkin nauroi.
"Kummallinen maa tämä!" lausui Hornebog. "Miehet keritsevät päänsä, ja lapset tekevät sankarien töitä. Olisipa tämän tytön sijasta aseellinen joukko tullut virran yli kimppuumme, niin olisi meille saattanut käydä hullusti."
Hän katseli lasta epäluuloisesti. "Entäpä jos tuo on tullut vakoilemaan!…" huusi hän. Mutta Erica hypähti väliin ja hyväili Hadumothin otsaa. "Sinun pitää jäädä minun luokseni", sanoi hän, "minä tarvitsen jonkun leikkitoverikseni, sittekun musta ratsuni kuoli ja Ellakini kaatui…"
"Viekää tuo luntus näkyvistäni!" huusi Hornebog suuttuneena. "Olemmeko tulleet Reinille lasten kanssa leikkiäksemme?!"
Silloin huomasi Erica myrskyn heräävän päällikössä; hän tarttui lapsen käteen ja meni hänen kanssaan ulos.
Leirin vuorenpuoleiselle taholle oli päällekkäin kasattujen kiviharkkojen väliin hunnien keittiö sijoitettu. Sieltä kuului metsänrouvan kiivasta torumista. Audifax oli polvistunut suurimman kattilan ääreen ja puhalsi valkeaan, jonka päällä illalliskeitto porisi. Äkkiä kavahti hän jalkeilleen ja huudahti kovasti: hän oli nähnyt pienen ystävänsä. Mutta silloin nosti metsänrouva päänsä esiin toisen kattilan takaa, ja se oli Audifaxille enemmän kuin varotushuuto; hän jäi seisomaan liikahtamatta, tarttui muutamaan paljaaksi kuorittuun oksaan ja alkoi sillä hämmentää keitosta, niinkuin hänelle määrätty oli. Hän oli kalpea ja laihtunut, äänettömän epätoivon kuva, silmät sumuiset kyyneleistä, jotka eivät olleet kenenkään mieltä herkyttäneet.
"Varokaa tekemästä näille lapsille mitään pahaa, muuten saatte minun kanssani tekemistä, te vanha merikissa!" huusi Erica metsänrouvalle.
Silloin astui Hadumoth toverinsa luo. Paimenpoika pudotti kömpelötekoisen kauhansa ja ojensi tytölle kätensä sanaakaan hiiskumatta, mutta hänen syvistä, tummista silmistään loisti tätä vastaan pitkä historia vankeudesta, sanomattomista kärsimyksistä ja vapautuksen orastavasta toiveesta. Hadumothkin seisoi liikahtamatta hänen edessään; hän oli matkalla miettinyt paljon liikuttavia asioita jälleennäkemisen riemullisuudesta; mutta kaikki nämä katosivat nyt hänen mielestään — suurin riemu laulaa kiitoksensa ihmisten kuulematta taivasta kohti. "Anna minulle kauhallinen keittoasi Audifax", sanoi hän, "minun on niin nälkä!"
Metsänrouva salli pojan ojentaa ystävälleen puukauhallisen kattilan sisällöstä. Nälkäinen lapsi vahvisti sillä itsensä ja tuli rohkeammaksi eikä säikähtänyt illalliselle saapuvien hunnilaissoturien hurjia kasvoja. Sitte istahti hän aivan Audifaxin viereen. Tämä oli äänetön ja pidättyväinen; vasta illan pimetessä ja kiusahengen mentyä pois irtautuivat hänen kielensä kannat. "Oi, minä tiedän paljon, Hadumoth!" sanoi hän hiljaa katsahtaen arasti ympärilleen — "minä tiedän hunnien aarteen! Se on metsänrouvan säilössä, kahdessa arkussa hänen vuoteensa alla; olen itse kurkistanut niihin sisään ja nähnyt siellä kimaltelevan solkia ja esiripunkannattimia ja kultakoruja. Myöskin hopeainen kana hopeisine munineen on joukossa, jonka he toivat Lombardian maasta, ja paljo muuta ihanuutta…"